Vuosi: 2016

Rakastan ja pelkään pimeää

Jo useampana vuonna olemme löytäneet itsemme marras-joulukuussa napapiirin pohjoispuolelta. Kun toiset suuntaavat etelän aurinkoon, niin me lähdemme pohjoisen siniseen hämärään. Jos meri oli ensirakkauteni, niin luminen kaamos saa tällä hetkellä sydämeni sykkimään. Rakastan sitä kuinka pimeys antaa luvan nukkua kellon ympäri ja häivyttää taustalle tunteen siitä, että lomallakin pitäisi olla tehokas. Normaalistihan tällaisen aamuihmisen päivä on täysin pilalla, jos puolenpäivän aikaan vielä vetelehditään sisällä. Kaamoslomalla mieli rauhoittuu ja päivän ulkoiluksi riittää vaikka ihan lyhyt kävelylenkki. Sen ajankohdallakaan ei ole niin väliä, koska melkein koko ajan on kuitenkin pimeää. Ja sitten ei kuitenkaan ole, koska lumi valaisee maiseman.

Rakastan pimeää ja hämärää, mutta samalla pelkään niitä. Oikeastaan vasta tänä syksynä olen uskaltanut valaistujen alueiden ulkopuolelle yksin. Uskaltauduin jopa hiihtelemään Oittaalla valaisemattomilla laduilla, vaikka näin Espoossa syntyneenä ja kasvaneena Bodominjärven ympäristö saa mielikuvituksen erityisen hyvin laukkaamaan.
 

Uuden järkkärirungon myötä sain taas kipinän valokuvaamiseen ja huomasin, että kameran kanssa säätäminen auttaa työntämään pelot taka-alalle. Ilman kameraa, yksin ollessa kaikki puut ja niiden varjot näyttävät ihan erilaisilta kuin valoisaan aikaan. Onneksi ihan korvessa pelottaa vähemmän kuin kaupunkimetsissä tai ainakin silloin on helpompi vakuuttaa itselle, ettei lähettyvillä todennäköisesti ole ketään tai mitään mistä voisi oikeasti olla vaaraa.

Rinkkaputken Annen uudenvuodenlupaus on selättää pimeänpelko täysin vuonna 2017. Itse en usko ihan niin pitkälle pääseväni, mutta koitan ainakin antaa pelon olla rajoittamatta ulkoiluani kovin paljoa. Viime viikolla Ylläksellä lähdin yksin hiihtämään ja kuvaamaan vasta kymmenen aikaan illalla, mikä on ollut aiemmin itselle täysin vieras ajatus. Puolenyön jälkeen mökille palatessa tiesin, että olen löytänyt uuden tavan nauttia ulkoilusta ja aion lähteä yksin pimeyteeen uudestaankin. Jonain päivänä ehkä vielä jonnekin, missä ainoat valonlähteet ovat kuu ja tähdet.

Yleensä olemme olleet kaamosaikaan liikkeellä oman perheen kesken, mutta tänä vuonna vietimme joulua Ylläksellä isommalla porukalla. Ihan samanlaiseen kaamoshorrokseen ei siis päästy vaipumaan kuin aiempina vuosina, mutta rauhoittumaan pystyin ja yhtä lailla raastavalta tuntui palata lumettomaan kotikaupunkiin. Onneksi joulukiireet ovat kuitenkin jo takana ja lomaakin vielä viikko jäljellä. Ehkä lähden vielä jonakin kirkkaana yönä kuvaamaan täällä kotiseudullakin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Äkäslompolo, kaamos, pimeänpelko, Ylläs, 4 comments

Meidän ensimmäinen partioretkemme

Kerroin jokin aika sitten esikoiselle, että lähdemme partion jouluretkelle, ja että siellä nukutaan sisällä leirikeskuksessa. Poika katsoi minua kuin mielenvikaista. Mikä se sellainen yöretki muka on, jossa EI nukuta teltassa. Hyvä minä! Olen selvästi onnistunut opettamaan lapselle, että teltassa nukkuminen on kivaa ja luontevaa. Tai ainakin itsestäänselvyys.

Viime viikonloppuna pääsin siis tutustumaan partiotoiminnan osaan, joka on itselle täysin vierasta. Lapsuudessa olen kyllä ollut muiden tahojen kesäleireillä eri leirikeskuksissa ja muistelen, että aika monelta sellaiselta minut on jouduttu hakemaan kesken pois. Jostain syystä leireille kuitenkin aina halusin. Vähän isompana sitten ymmärsin, että leireillä jaksamistani helpottaa huimasti oman ajan ottaminen. Niinpä lähdin aina tilaisuuden tullen kävelylle yksin enkä yrittänytkään olla koko ajan sosiaalinen.

Olin kovin helpottunut, kun lapseni ei kokenut tätä ensimmäistä partioretkeään liian kuormittavaksi. Etukäteen hän kovasti mietti, että leirillä on varmasti paljon ihmisiä ja melua. Näinhän tietysti olikin, varsinkin ruokailutilanteet olivat hälyisiä, itsellänikin oli niissä vaikeaa. Lapsi olikin retken jälkeen todella väsynyt, mutta mieli oli kuitenkin iloinen. Uskon että hän lähtee mielellään uudestaankin. Juuri tällaisia positiivisia kokemuksia vähän jännittävistä tilanteista, jotka kuitenkin pysyvät ylikuormitusrajan alapuolella, jokainen lapsi tarvitsee.  Meidän esikoisen kaltaisille erityisherkille lapsille ne ovat ihan huipputärkeitä.

Retkellä oli hyvä ja lämmin tunnelma, oltiin paljon ulkona ja oli paljon mukavaa tekemistä. Välillä tosin tuntui, että ohjelmaa oli jopa pikkuisen liikaa. Lapset ja aikuiset ovat kuitenkin niin erilaisia. Osa nimenomaan tarvitsee koko ajan ohjelmoitua tekemistä ja osaa taas kaipaisi välillä kunnon hengähdystaukoa. Tasapainoa on varmasti vaikea löytää.

Ensimmäinen retkipäivä huipentui iltanuotioon, jonne kuljettiin kauniisti kynttilöillä valaistua polkua pitkin. Nuotiolla laulettiin ja leikittiin leikkejä, joihin kaikkien oli helppo osallistua ilman paineita osaamisesta tai pärjäämisestä. Uskon, että tämä tunnelma olikin se, joka helpotti jaksamista.


Itselle näin aikuisena tällaiselle retkelle osallistuminen oli vähintään yhtä raskasta kuin lapsenakin. Vaikka nyt osaankin jo käsitellä tunteitani paremmin, niin kuormaa lisää se, että on vastuussa vieraista lapsista itselle vieraassa ympäristössä. Edes yöllä en pystynyt täysin rentoutumaan. Olinkin oikeastaan onnellinen, kun sunnuntaina tultiin kotiin ja vastassa ollut kuopus oli kuumeessa. Kerrankin tuo pieni ikiliikkuja halusi vain käpertyä syliin ja olla siinä paikallaan. Enempää en olisi pystynyt antamaankaan.  

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kiljava, lapset, lapsi, lasten kanssa, partio, 2 comments