sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Eräs partioretki aikuisen ja lapsen silmin

Esikoinen ja minä vietimme viime viikonlopun partioretkellä Kavalahden leirikeskuksessa, Inkoossa, noin 50 lapsen ja 20 aikuisen kanssa. Etukäteen oli tiedossa, että retkellä tehdään sudenpentujen esiintyjämerkkiin liittyviä juttuja. Koko launtaipäivä menikin esitystä rakentaessa. Lapset kiersivät pienryhmissä tehtäväpisteitä, joissa suunniteltiin näytelmän kulku, askarreltiin koristeita ja asusteita, tehtiin maskeerauksia kasvomaaleilla sekä rakennettiin oma soitin. Minä kiersin pisteitä yhden lapsiryhmän mukana pitäen omalta osaltani huolta, että ryhmä pysyy kasassa ja kaikilla on mukavaa.

Illalla kaikki ryhmät saivat vuorollaan esiintyä, minkä jälkeen ohjelmassa oli vielä disko ja kammokuja. Päivään kuuluivat myös lipunnosto ja -lasku sekä tietysti ruokailut. Ohjelmantäyteteinen lauantai siis. Sunnuntaina aamupäivällä vielä leikittiin ja harjoiteltiin suunnistamistaitoja lounaaseen saakka, minkä jälkeen koitti kotiinpaluu.


Kaikki meni retkellä mukavasti, mutta kovin montaa lepohetkeä ei itsellä eikä lapsillakaan ollut. Aikuisena olen tuollaisessa tilanteessa koko ajan tietynlaisessa valmiustilassa. Aivoni skannaavat taukoamatta lähistöllä olevien lasten tunnetiloja valmiina reagoimaan, jos jollakulla on hätä. Asiaa ei auta se, että en tunne kaikkia lapsia eikä ole helppo arvioida, miten kutakin pitää tulkita.

Näin vanhempana oli mielenkiintoista ja huojentavaakin tarkkailla, kuinka lasten käytös muuttui, kun lähistöllä oli oma vanhempi tai muuten tuttu aikuinen. Omien aikuisten läsnä ollessa paikallaan pysyminen, ohjeiden kuunteleminen sekä noudattaminen hankaloituivat huomattavasti ja tunteet tulivat selvemmin esiin.

Kun lähdin kävelemään poispäin tilausbussilta enkä ollut enää vastuussa kuin yhdestä omasta lapsestani, päätäni alkoi välittömästi särkeä. Tuntui myös kuin kaikki voima olisi valunut pois lihaksista. Myös esikoisesta näki, että retki oli ollut väsyttävä, häneltä meni palautumiseen loppujen lopuksi useampi päivä.    


Viikko retken jälkeen pyysin lapselta haastattelua tätä blogijuttua varten. Selvästikään häntä ei tekemisen ja sosiaalisten tilanteiden paljous ollut haitannut:


Mitä odotit retkeltä?
         -Vaikka olen huono näyttelemään, niin odotin retkellä esiintymistä.

Mitä tuntemuksia sinulla oli retken aikana?
         -Sattumista, iloa, väsymystä ja tylsyyttä.

Mikä oli retkellä kivointa?
         -Esiintyminen

Mikä muu oli kivaa?
         -Yöpuulle meno ja se, että sai syödä vähän karkkia.

Mikä oli raskasta?
         -Ei oikein mikään, mutta jos jotain pitää sanoa, niin raskainta oli
          tavaroiden kantaminen bussilta majoituspaikkaan.

Olitko väsynyt retken jälkeen?
         -Joo!

Miksiköhän olit väsynyt?
        -Oli niin paljon tekemistä.

Oliko retki sopivan pituinen?
         -Se oli vähän liian lyhyt.

Mitä opit retkellä?
         -Uusia leikkejä ja sen, että esiintyminen on kivaa.
 
Lähtisitkö uudelleen?
         -Ehkäpä joo.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Rinkka lapselle tai nuorelle

Millaisia rinkkoja on tarjolla lapsille ja nuorille? Tähän kysymykseen lähdin hakemaan vastausta, vaikka samalla mietin että tarvitseeko lapseni ylipäänsä vielä omaa rinkkaa.

Ennen kuin lähtee ostamaan rinkkaa lapselle, kannattaa miettiä ainakin seuraavia asioita:

  • Tarvitseeko lapsi oikean rinkan vai riittäisikö hyvä reppu?
  • Haluaako lapsi itse kantaa rinkkaa? 
  • Kuinka paljon lapsi jaksaa kantaa ja minkälaisia matkoja kävellä kantamuksen kanssa? 
  • Mihin käyttöön rinkka tulee?
  • Voisiko rinkan ensin lainata jostain kokeiluun?

Rinkka vai reppu? Rinkat on suunniteltu niin, että niillä pystyy kantamaan isompaakin taakkaa. Rinkkojen kankaat ovat kulutusta kestäviä ja kantojärjestelmät tukevia. Rinkoissa on lantiovyö ja rintaremmi, jotka auttavat tasaamaan painoa. Niissä on yleensä reppuja enemmän säätövaraa esim. selän pituuden suhteen ja ne on siten helpompi saada istumaan kunnolla. Lasten ja nuorten rinkoissa säädöt on mitoitettu lapsen kehon mukaan. Aikuisten rinkat ovat helposti lapsille liian leveitä eikä selän pituutta saa säädettyä tarpeeksi lyhyeksi.

Rinkat painavat tyhjänäkin enemmän kuin reput. Painavan tai huonosti istuvan rinkan kantaminen voi viedä motivaation koko retkeilyyn. Hyvällä repulla pääsee metsäretkilläkin pitkälle, jos sitä ei lastaa liian täyteen. Lapsen tulee itse saada päättää kuinka suuren osan varusteistaan kantaa. Oma neljävuotiaani kantaa yöretkillä oman vesipullon, vähän evästä ja istuinalustan, ei muuta. Kahdeksanvuotiaan repussa on lisäksi oma makuualusta. Lapset ovat toki erilaisia, tärkeintä on kuunnella lasta.

Partiolaisten kohdalla rinkan hankintaa ruvetaan monesti miettimään siinä vaiheessa kun lapsi lähtee ensimmäiselle yön yli kestävälle partioretkelle. Sudenpentuikäiset kuitenkaan harvoin tarvitsevat varsinaista rinkkaa, koska tavaroita ei yleensä tarvitse kantaa muuta kuin bussilta tai autolta majoituspaikkaan eivätkä matkat ole pitkiä.

Lapsen rinkan hankinnassa pätee sama sääntö kuin aikuisillakin. Ennen ostopäätöstä rinkkaa pitäisi päästä testaamaan lastattuna. Ihmiset ovat eri mallisia, ja se mikä sopii yhdelle voi tuntua toisen selässä hyvinkin epämukavalta. Lainarinkkaa kannattaa kysellä tutuilta, useinkaan lasten rinkat eivät ole perheissä kovin isossa käytössä. Monesti myös lippukunnilla on lainarinkkoja ja myös netin vuokrauspalstoista kuten Kuinomasta saattaa löytyä lasten tai nuorten rinkkoja.

Alle olen listannut valikoimaa myynnissä olevista lapsille ja nuorille suunnatuista rinkoista. Monet valmistajat ilmoittavat rinkan koon käyttäjän selän pituuden mukaan. Selän pituus mitataan seitsemännestä niskanikamasta vyötärölle. Ko. niskanikaman löytää helpoiten siten, että pyytää lasta taivuttamaan päätä eteenpäin ja etsii sen nikaman, joka tuntuu ja näkyy eniten pinnassa.

Päädyin itse ostamaan meille Deuterin Fox 50 -rinkan. Tätä kyseistä mallia ei enää valmisteta, mutta sitä löytyy vielä joistain kaupoista. Fox 50 on vastaava kuin saman valmistajan Fox 30 ja Fox 40, mutta kooltaan isompi. Alla kuva Fox 50 -mallista pitkäselkäisen (selän pituus n. 33cm), reilut 145 cm pitkän lapsen selässä. Selän pituuden säätö on toiseksi alimmassa pykälässä eli kasvuvaraa on reilusti. Toivottavasti ensi kesän jälkeen saan kirjoittaa metsäretkistä, joilla tämä rinkka on ollut käytössä.






Onko sinulla kokemuksia erityisesti lapsille ja nuorille suunnitelluista rinkoista?





Bergans Birkebeiner 40
  • Tilavuus 40L
  • Paino 1000g 
  • Käyttäjän pituus 135-175 cm
  • Hinta n. 80€
Bergans Birkebeiner 40
Bergans Birkebeiner 40, kuva Bergans.com


Deuter Fox 30
  • Tilavuus 30L
  • Paino 1200g 
  • Käyttäjän selän pituus ~31-40cm
  • Hinta n. 100€


Deuter Fox 30
Deuter Fox 30, kuva Deuter.com

Deuter Fox 40
  • Tilavuus 40L
  • Paino 1300g 
  • Käyttäjän selän pituus ~33-45cm
  • Hinta n. 120€

Deuter Fox 40
Deuter Fox 40, kuva Deuter.com


Osprey Ace 38
  • Tilavuus 38L
  • Paino 1090g (sisältäen sadesuojan)
  • Käyttäjän selän pituus 28-38cm
  • Hinta n. 150€
    Osprey Ace 50
    • Tilavuus 50L
    • Paino 1340g (sisältäen sadesuojan)
    • Käyttäjän selän pituus 33-46cm
    • Hinta n. 170€

    Tatonka Akela 35
    • Tilavuus 35L
    • Paino 1400g
    • Hinta n. 140€
    Tatonka Akela 35
    Tatonka Akela 35, kuva Tatonka.com


    Vaude Hildago 42+8 
    • Tilavuus 50L
    • Paino 1490g
    • Hinta n. 120€
      Vaude Hildago 42 +8
      Vaude Hildago 42+8, kuva Vaude.com
       

      Helsport Alta jr 45
    • Tilavuus 45L
    • Paino 1400g (sisältäen sadesuojan)
    • Hinta n. 120€

    maanantai 16. lokakuuta 2017

    Ruskaretki Ulvilan Joutsijärvelle

    6-9.10.17

    Punaisena hehkuva hiillos autiotuvan takassa, kynttilän liekki pöydällä ja sateen ropina ulkona. Aina ei ehdi lähteä Lappiin saakka ihailemaan ruskaa eikä aina tarvitsekaan. Tämänkertainen retkikohteemme löytyi Länsi-Suomesta, Ulvilan Joutsijärveltä. Tätä hienoa erämaista järveä ympäröi kivikkoinen maaperä ja keltaisina hehkuvat lehtipuut. Melkein kuin jossain pohjoisempana.

    Nuotiopaikka ja laituri Sisälmystenlahden autiotuvan rannassa

     

    Pimeässä Kakkurintien parkkipaikalle ja kuunvalossa Sisälmystenlahteen

     

    Perjantaina töiden jälkeen lähdin ystäväni kanssa ajamaan kohti Ulvilaa ja Joutsijärven retkeilyreittiä. Tarkempi määränpäämme oli Kakkurintien parkkipaikka Joutsijärven pohjoispuolella. Lähestyessämme Ulvilaa täysikuu nousi taivaalle upeana suurena pallona. Kuunvalossa käänsin auton pieneltä tieltä vielä pienemmälle. Kakkurintietä ajaessa ymmärsin, miksi tätä parkkipaikkaa ei oltu merkitty karttaan. Neljän kilometrin matkaan meni puoli tuntia ja koko ajan toivoin, että alla olisi ollut maastoauto eikä perhefarmari. Kovin pienellä maavaralla tälle tielle ei olisi ollut asiaa, sen verran isoja ja teräviä kivenmurikoita oli näkyvissä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olimme perillä ja autokin vaikutti vielä ehjältä. Alla kuva parkkipaikalla olleista opastauluista päivänvalossa.

    Opaskartat romahtaneen rakennuksen seinässä Kakkurintien parkkipaikalla

    Puolen kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme Sisälmystenlahden autiotuvalle, joka oli onneksi paremmassa kunnossa kuin parkkipaikka. Tähän pieneen autiotupaan mahtuu periaatteessa nukkumaan neljä kulkijaa. Kaksi nukkumapaikoista on tosin sen verran lyhyitä että olisin itsekin joutunut olemaan hieman kippurassa. Kävimme taloksi, lämmitimme tupaa ja ihailimme rannassa kuuta, jonka kirkkaus ihan häikäisi.

    Tällä kertaa saimme tuvan kokonaan itsellemme. Juuri ennen nukahtamista ihmettelin kummallista ääntä, kunnes tajusin että se on oman sydämeni lyönti. Mitään muita ääniä ei kuulunut.  

    Sisälmystenlahden autiotupa

    Sisälmystenlahden autiotupa sisältä
     

    Entisajan asumuksia kivikkoisessa erämaassa


    Aamulla ehdimme hetken ihailla auringon esiin tuomia värejä ennen kuin sade alkoi. Sateesta huolimatta emme lähteneet heti järven ympäri kulkevalle polulle, vaan kiersimme ylimääräisen 4 km lenkin Kustaan savupirtin sekä Kakkurin korsun kautta.

    Kustaan savupirtissä on alkuperäinen hormiton uuni, jolla kahdeksanhenkinen perhe on 1800-luvulla rakennusta lämmittänyt. Lisäksi savupirtin pihassa on kota, jossa voi tulistella. Savupirtiltä korsulle kulkiessa maasto käy koko ajan vaan kivikkoisemmaksi, kunnes näkyviin tulee suurten kivilohkareiden välissä piilossa oleva rakennus. Tämä korsu on entisöity jatkosodan rintamakarkureiden piilopaikka.

    Sekä Kustaan savupirtti että Kakkurin korsu ovat periaatteessa autiotupakäytössä, mutta kumpikaan ei olisi itseäni houkutellut yöpymään. Näissä kannattaa kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään minkälaista elämä täällä erämaassa on aikoinaan ollut. Lisäksi tällä reitillä oli polunvarsi puolukoita punaisenaan, ihan jo niidenkin takia kannatti tätä polkua tallata.

    Kustaan savupirtti

    Kustaan savupirtti sisältä

    Kakkurin korsu piilossa kivenlohkareiden välissä

     

    Auringon pilkahdus ja saunomista Silokallion kurssikeskuksessa


    Kakkurin laavulla pidetyn lounastauon jälkeen jatkoimme myötäpäivään järven ympäri kulkevaa reittiä. Vähitellen sade loppui ja maasto muuttui vähemmän kivikkoiseksi. Ennen Kulhan laavua reitti kulkee ojitetun suon poikki. Tuolle osuudelle on jouduttu rakentamaan silta jos toinenkin ojien yli.

    Laavun tienoilla oli käynnissä pitkospuiden uusiminen, mikä hidasti kulkemista. Vanhat pitkospuut oli nimittäin osittain jo poistettu uusien vasta odottaessa asentamista polun vieressä. Itse Kulhan laavu oli todella hienolla paikalla järven rannalla, siellä kelpasi viettää aikaa järvimaisemasta nauttien.

    Me emme kuitenkaan jääneet laavulle, vaan jatkoimme matkaa, sillä olimme varanneet seuraavaksi yöksi majapaikan Silokallion kurssikeskuksesta. Vaikka laavullakin olisi ollut tunnelmallista yöpyä, niin täytyy myöntää ettei sisämajoituskaan huono vaihtoehto ollut. Varsinkin kun päällysvaatteet olivat kenkiä myöten märät. Olin jotenkin kuvitellut ettei näin lyhyellä retkellä tarvitsisi esimerkiksi säärystimiä tai korkeavartisia kenkiä, vaikka sataisikin. Maasto oli kuitenkin sen verran heinikkoista että sukat kastuivat nilkoista. Sukista kosteus imeytyi kenkään kastellen sen sisältäpäin. 

    Parasta oli kuitenkin, että Silokalliossa pääsimme saunomaan ja uimaan. Eipä paljon rentouttavampaa voisi olla patikointipäivän jälkeen.


    Ruskaa järven rannalla

     

    Taivallus venelosseille ja Tuurunkankaan autiotuvalle


    Toisena aamuna taivas oli jälleen pilvessä, mutta onneksemme kunnollinen sade alkoi vasta kun olimme saapumassa seuraavaan yöpymispaikkaan, Tuurunkankaan autiotuvalle. Järven eteläpuolinen osuus reitistä on vähemmän erämainen kuin pohjoispuoli. Etelärannalla on paljon mökkejä ja muita rakennuksia, joita pitää kiertää, joten järveä ei kovin paljon näy. Silokalliosta lähdettäessä reitti kulkee aluksi sähkölinjan aukkoja pitkin ja sen jälkeen vielä aika pitkiä osuuksia myös hiekkateillä. Siellä täällä on kuitenkin edelleen hienoja osuuksia ja onhan syksyinen metsä joka tapauksessa kaunis, vaikkei erityisen erämainen olisikaan.

    Silta Ahmauksenojan yli

    Pitkospuut koivikon halki Pitkäniemen laavua lähestyttäessä
    Erilaisia tulipaikkoja ja laavuja on Joutsijärven ympärillä taajaan, kaikkia ei ole edes merkitty karttaan. Pitkäniemen kohdalle oli merkitty vain tulipaikka, mutta sieltä löytyikin myös laavu. Lounastauolla Pitkäniemessä tapasimme järveä toiseen suuntaan kiertäneen naiskaksikon, ainoat koko retkellä näkemämme muut yöpyjät.

    Juuri ennen Tuurunkangasta reitti kulkee Tuurujärven ja Joutsijärven välissä kolmen salmen yli. Yhden salmen yli on rakennettu silta, kahden muun ylitys tapahtuu venelosseilla. Ensimmäinen losseista oli hieman jumissa ja kesti hetken ennen kuin saimme köydet oikeaan asentoon. Muuten tämä Kirkkosuntin lossi oli mukavampi ja vakaampi kuin Isosuntin soutuvenelossi. Hauskaa vaihtelua kävelylle molemmat kuitenkin olivat.

    Kirkkosuntin lossi

    Isosuntin soutuvenevenelossi


    Savua, roskia ja retken päätös


    Tuurunkankaan autiotupa on selvästi eniten käytössä oleva taukopaikka. Puut olivat melkein loppu ja pihan roskikset pursuilivat yli. Meidän mukanamme kulki pois ainakin sisältä löytyneet käytetyt paristot ja (käytetty?) neula. Lisäksi poimimme muovipussillisen tölkkejä polun vierestä ennen ja jälkeen autiotuvan. Aika surulliseksi veti ihmisten välinpitämättömyys.

    Saapuessamme tuvalle, siellä oli edellinen porukka paistamassa makkaraa. Tupa oli täynnä ihmisiä ja savua, joten jätimme rinkat kuistille ja lähdimme pienelle kävelylle tuvan lähiympäristöön. Ihan läheltä löytyi vielä paljon mustikoita sekä pieni suppilovahveroesiintymä, jonka keräsimme mukaan. Palatessamme takaisin päiväretkeilijät olivat jo lähdössä. Ihmettelimme hieman heidän nopeaa lähtöään, mutta sitten menimme tupaan, joka oli edelleen niin täynnä savua, että silmiä kirveli. 

    Jätimme tuvan oven auki, avasimme kaikki tuuletusluukut ja kävimme tekemässä pientä pilkettä takkaan siellä kyteneiden isojen märkien pöllien seuraksi. Pian savu rupesi menemään piipusta ulos, mutta aika tovin sai tupaa vielä tuuletella ennen kuin sisällä pystyi olemaan. 

    Tuurunkankaan tupa on rakennettu upeaan lehtimetsään, joka on varmasti hieno kaikkina vuodenaikoina. Toivoisin vaan, että ihmiset osaisivat kunnioittaa paikkaa ja kanssakulkijoita. 

    Tuurunkankaan autiotupa ja lehtimetsä syksyisessä asussaYön jälkeen oli jäljellä vielä viiden kilometrin matka Sisälmystenlahden kautta takaisin autolle ja kotiin. Tuurunkankaan sotkuisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen raikas syksyinen metsä, keltaisten puiden heijastus järven pinnasta, makeat puolukat ja upea kivikkoinen erämaa järven pohjoispuolella. 



    tiistai 26. syyskuuta 2017

    Telttaretki Karnaistenkorven satumetsään

    Telttaretkestä Lohjan Karnaistenkorpeen jäi ristiriitainen tunne. Toisaalta siellä oli upea syksyinen metsä, jonka pohjaa peitti vihreänä hehkuva sammalmatto. Oli hienot laavut kauniiden lampien rannoilla, hyvät opasteet ja mukavat polut. Toisaalta mieleen jäi jatkuva moottoritien häly, joka ei tauonnut yölläkään, sekä roskien täplittämä maa nuotiopaikkojen ympärillä.

    Kannon päässä kasvavia sieniä oli Karnaistenkorvessa paljon
    Vaihteluna Nuuksiolle, lähdin sunnuntaina iltapäivällä kuopuksen kanssa telttaretkelle Lohjalle. Kisakallion urheiluopiston tuntumassa sijaitseva Karnaistenkorpi oli minulle ennestään tuntematon paikka. Netistä olin saanut selville, että alueelta löytyy ainakin luontopolku sekä kaksi laavua. Metsässä risteili paljon polkuja, mutta varsinainen luontopolku sekä reitit laavuille oli hyvin merkitty.

    Lähdimme liikkeelle alueen eteläpuolelta, Jantoniementien parkkipaikalta. Parkkipaikka oli pieni ja pysäköidyistä autoista päätellen se oli ollut aiemmin päivällä tupaten täynnä. Ei sinänsä mikään ihme helposti saavutettavalla paikalla, aurinkoisena viikonloppuna ja parhaaseen sienestysaikaan.

    Alue ei ole kovin suuri ja parkkipaikalta ensimmäiselle laavulle tuli matkaa vain noin kilometri. Metsä ympärillä oli kuin sadusta: sammalmatto peitti kaiken paitsi isommat kalliot. Lehtipuut olivat jo varistelleet keltaisia lehtiä poluille ja sammaleen päälle. Kaatuneita puita ja mitä erilaisimpia sieniä näkyi joka puolella.

    Polku Jantoniemen parkkipaikalta Ahvenalammelle





    Polku kulki loivaan ylämäkeen, mutta se oli helppokulkuinen ja pian olimmekin jo Ahvenalammen rannassa. Söimme kallion päälle eväitä ja ihailimme lampea. Katselimme vähän ympärillemme telttapaikkaa etsien, mutta maasto oli sen verran muhkuraista ettei yhtään varsinaisesti tasaista kohtaa löytynyt. Lisäksi moottoritien ääni kantautui laavulle minun korviini todella häiritsevänä. Laavuhan sijaitsee siitä erikoisessa paikassa, että Turun moottoritie kulkee tunnelissa aivan sen lähellä Karnaistenkorven ali. Tunnelin suuaukko on vain muutaman kilometrin päässä laavusta.

    Olin useammastakin blogista lukenut ettei moottoritien ääni kuulu metsään. En tiedä oliko kyse omasta meluherkkyydestäni vai sääoloista, mutta minusta tien kohinaa ei mitenkään voinut olla huomaamatta. Tällä kertaa ilma olikin melkein tyyni ja sää pilvetön. Tuulen humistessa ja pilvien vaimentaessa kohinaa tilanne olisi voinut olla eri.  

    Muhkuraista maastoa Ahvenalammen laavun ympärillä
    Ahvenalampi

    Jatkoimme siis matkaa vielä toisen kilometrin kohti Sorvalammen laavua. Matkalla tien melu vaimeni jonkin verran, muttei kadonnut kokonaan. Myös Sorvalammelta oli hieman vaikeaa löytää tasaista paikkaa teltalle. Siksi tänne varmaan onkin rakennettu laavut eikä pelkkiä nuotiopaikkoja tai keittokatoksia. Paikka oli kuitenkin hieno ja nuotiolla oli mukava istua iltaa. Ainoa mikä häiritsi olivat pienet roskat, joita näkyi vähän joka puolella.

    Pimeän tullen muut retkeilijät lähtivät kotiinpäin. Heidän otsalamppujensa valojen hävitessä metsän siimekseen katsahdin ylöspäin ja huomasin tähtien syttyneen taivaalle. Siihen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaan tuijottamaan tähtiä ja hiipuvaa hiillosta. Paikan hiljetessä lasta rupesi kuitenkin vähän pelottamaan ja pian siirryimme teltan turvaan iltasatuja keksimään.

    Aamusumu Sorvalammella
    Seuraavana päivänä heräsimme kauniin sumuiseen aamuun emmekä pitäneet mitään kiirettä. Söimme aamupalaa pidemmän kaavan mukaan, teimme kaarnalaivoja ja tutkimme laavun ympäristöä. Sinä aikana useampi seurue ehti jo ohittaa laavun. Aamupalan jälkeen läksimme metsään sienikorin kanssa ja jonkinlaisen saaliin saimmekin. Sieniretken jälkeen söimme vähän välipalaa, laitoimme teltan kasaan ja lähdimme myöhäiselle lounaalle Ahvenalammen laavulle. Tuollakin laavulla oli sen verran tutkittavaa ja kiipeiltävää, että kotiin palasimme vasta Pikku Kakkosen alkamisaikaan.

    Jänniä kallionkoloja Sorvalammen laavun läheisyydessä

    Sorvalammen laavu ja nuotiokehä










    maanantai 18. syyskuuta 2017

    Retkimelontaa Kolovedellä koululaisen ja leikki-ikäisen kanssa

    Minkälaisen melontaretken pystyy toteuttamaan 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa? Kuinka pitkän matkan 8-vuotias jaksaa meloa itse ja mitä sitten kun hän ei jaksakaan? Kuinka kauan vilkas 4-vuotias viihtyy paikallaan kanootissa ja kuinka hänet pidetään lämpimänä, kun sataa vettä? Näihin kysymyksiin haimme vastauksia kolmen yön melontaretkellä Koloveden kansallispuistossa elokuun alussa.

    Melonnan opettelun lisäksi meidän retkeemme mahtui kaksi kaunista iltaa ja yksi kokonainen vuorokausi sadetta. Oli hermoja raastavaa riehuntaa ja kinastelua teltassa, pohjaan palaneita popcorneja ja iso kasa märkiä vaatteita. Oli myös itse kerättyjä mustikoita puuron seassa ja lättyjen päällä, sekä 8-vuotiaan käsin kosteltavaa riemua omasta melontataidosta.

    Lapsen kanssa avokanootissa Koloveden kansallispuistossa

    Koloveden kansallispuisto Enonkoskella on oiva paikka perhemelontaan:

    • Paljon huollettuja leiripaikkoja, joissa on kanooteille tehdyt laiturit
    • (Poltto)moottorikäyttöisten veneiden yms. käyttö on kiellettyä
    • Mahdollisuus vuokrata kaikki tarvittavat varusteet paikan päältä

    Muutama miinuskin löytyy:

    • Paljon kivikkoisia ja jyrkkiä rantoja, ihan joka kohdasta ei pysty rantautumaan
    • Leiripaikoilla voi olla loma-aikoina ruuhkaa ja silloin telttapaikoista voi olla pulaa

    Laajakaarteen tulipaikka Koloveden kansallispuistossa


    Saavuimme Koloveden Kirkkorantaan täydellisen aurinkoisena iltapäivänä. Rannassa meitä odottivat Oravin melontakeskuksesta varatut avokanootti sekä kajakkikaksikko. Myös melontaliivit, kuivapussit sekä kartta kuuluivat mukaan pakettiin. Lapsille meillä oli mukana omat pelastusliivit. Pakkausurakan jälkeen suuntasimme kanootit pohjoiseen kohti Ukonvuorta. Minä meloin avokanoottia verkkaiseen tahtiin pieneen vastatuuleen kuopus kyydissäni. Esikoinen pääsi miehen kaveriksi kajakkiin.

    Ukonvuorella jalkauduimme etsimään ihmishahmoista kalliomaalausta. Kovasta yrityksestä huolimatta emme onnistuneet maalausta näkemään. Ehkä ohjeista huolimatta tiirailimme väärästä paikasta, tiedä häntä.

    Lapset tutkimassa Ukonvuoren kallioseinämiä













    Ukonvuorelta jatkoimme matkaa Laajakaarteen leiripaikalle, päivämatkaksi tuli n. 4km. Olin hieman pelännyt, että leiripaikoilla olisi kovastikin ruuhkaa, mutta saapuessamme paikalla oli vain yksi telttaseurue eikä enempää ihmisiä näkynyt koko iltana. Onneksi näin, sillä paikka oli niin kivikkoinen, ettei telttapaikkoja ollut montaa. Paikalla oli kolme puulavaa, joiden päälle pystyi teltan pystyttämään. Näiden lisäksi löysin vain yhden kohdan, johon teltan olisi voinut laittaa, ellei sitten lasketa vähemmän houkuttelevia puuvajan edustaa ja vessan vierustaa. Täällä, jos jossain riippumatto olisi loistava majoite.

    Teltta puulavan päällä kivikkoisella Laajakaarteen leiripaikalla Kolovedellä


    Kauniin illan jälkeen heräsimme pilviseen aamuun. Illaksi oli luvattu sadetta, joten päätimme jättää leirin pystyyn ja käydä tekemässä päiväretken lähistöllä. Sade alkoi kuitenkin jo päästyämme kanootteihin ja sitä sadetta kestikin sitten seuraavaan aamupäivään saakka. Lähdimme joka tapauksessa lenkille. Tällä kertaa esikoinen oli inkkarissa etumelojana ja matka taittui selvästi nopeammin kuin minun meloessani kanoottia yksin.

    Sadepäivän melontaa avokanootilla 8-vuotiaan lapsen kanssaSadepäivän melontamatka jäi samaan kuin ensimmäisen päivän, noin 4 km tuli matkan pituudeksi. Takaisin käännyttiin kun esikoinen rupesi valittelemaan käsien väsymistä ja kuopus kylmyyttä. Aukkopeitteestä huolimatta sateella melottaessa on aika hankala pitää lämpimänä lasta, joka ei vielä itse melo. Aukkopeite vuotaa aina jonkin verran ja kun lapsi vielä roikuttaa käsiään kyynärpäitä myöten vedessä, niin hanskatkaan eivät pidä käsiä lämpiminä. Näin jälkikäteen ajatelleen paksut villavaatteet ja kurahousut olisivat olleet hyvä ratkaisu, mutta niitä ei ollut tullut pakattua kesälomareissulle mukaan. Mies pystyi onneksi melomaan kuopuksen kanssa ripeästi takaisin leiriin minun ja esikoisen tullessa perässä rauhassa ja taukoja pitäen.

    Esikoinen meloi hienosti, mutta toinen peräkkäinen melontapäivä tuntui raskaalta. Kokemus oli kuitenkin mieleenpainuva, jälkeenpäin juteltiin siitä kuinka hän jaksoi meloa takaisin, vaikka monta kertaa tuntui että voimat olisivat täysin loppu.


    Kolovesi kajakista käsinLoppupäivä meni teltassa. Olisi ihana kirjoittaa, että loikoilimme makuupusseissa ja kuuntelimme sateen ropinaa. Aktiivisen 4-vuotiaan kanssa tuollainen on kuitenkin toiveajattelua. Kovasti koitimme keksiä tekemistä. Välillä pelattiin uunoa ja keksittiin itse satuja. Välillä vähän ulkoiltiin sateesta huolimatta, mutta leiripaikan ympärillä oli lähinnä kivikkoa ja jyrkkää rinnettä. Hermot olivat monta kertaa kireällä ja telttakangas koetuksella. Päivästä kuitenkin selvittiin ja telttakin säilyi ehjänä.

    Kivikkoa Laajakaarten leiripaikan välittömässä läheisyydessä














    Aamulla emme pitäneet kiirettä, vaan odottelimme sateen loppumista sekä kuulostelimme mihin suuntaan kauempana jyrisevä ukkonen on menossa. Lopulta pakkasimme tavarat ja meloimme myötätuulessa takaisin Kirkkorantaan. Jätimme kanootit rantaan ja lähdimme autolla lounaalle Kermankeitaaseen. Matkalla ravintolaan sade alkoi uudestaan, mutta palatessamme hyvin ravittuina takaisin, aurinko oli jo tullut esiin.

    Melomassa kohti Hirviniemen tulipaikkaa

    Jälleen lähdimme melomaan Kirkkorannasta, tällä kertaa etelään päin, Hirviniemen telttailupaikalle. Vajaan kolmen kilometrin leppoisan melonnan jälkeen olimme perillä. Ilta oli jälleen upea ja tälläkin kertaa paikalla oli vain yksi seurue meidän lisäksemme. Hirviniemessä maasto oli tasaista ja telttapaikkoja sekä mustikoita löytyi helposti. Nuotiopaikkojakin täältä oli kaksin kappalein. Vietimme ihanan illan ja seuraavana aamuna palasimme takaisin Kirkkorantaan ajaaksemme illaksi mummolaan saunomaan.

    Hirviniemen telttailupaikka

    Pohdiskelin etukäteen pitkään retken kalustovalintaa. Omat taitoni ja voimani huomioon ottaen kaksi kaksikkokajakkia olisi ollut sikäli hyvä valinta, että olisimme voineet edetä nopeammin ja siten nähneet isomman osan järvestä. Tällä reissulla matkan pituus oli kuitenkin aika epäolennainen asia. Nyt esikoinen pääsi kokeilemaan rauhassa sekä avokanootilla että kajakilla melomista.

    Esikoinen ei ollut tätä ennen varsinaisesti melonut. Soutaminen on sujunut jo pari kesää ja toki hän on kanootin kyydissä ollut sekä melaa pidellyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi kun motivaatio riitti oikeasti melomaan itse. Tämän retken jälkeen kävimme kokeilemassa myös yksikkökajakilla melomista merenrannassa, mutta pienenkin aikuisten kajakin melominen on vielä vähän hankalaa 8-vuotiaalle. Ainakin jos pidemmälle retkelle lähtemistä ajattelee. Todennäköisesti ensi vuonnakin mennään vielä kaksikolla.




    lauantai 2. syyskuuta 2017

    Elokuun loppu Jurmossa

    Ensin useamman tunnin automatka Espoosta Paraisille, lautta Paraisilta Nauvoon, pitkä pysähdys Nauvossa ja kolmen tunnin laivamatka m/s Eivorilla. Sitten vielä puolitoista kilometriä kävelyä ja vihdoin olimme perillä Jurmossa, Pigamurju-mökissä. Esikonen istahti nojatuoliin huokaisten: "Täältä ei tylsyys lopu."

    Reittikartta M/S Eivorin kannella
    Omat odotukset olivat korkealla, olin lukenut ja kuullut niin paljon hehkutusta Jurmosta sekä nähnyt toinen toistaan hienompia kuvia saaresta. Eniten odotin aaltojen pauhua ja tähtikirkkaita öitä. Ensimmäisinä päivinä en saanut kokea kumpaakaan, joten minullakin otti aikansa ennen kuin mieli rauhoittui ja silmät rupesivat avautumaan Jurmon karulle kauneudelle. Kaiken kruunasi lopulta kolmas ilta, jolloin pilviverho ei peittänyt tähtiä. Tuntui uskomattomalta seistä pienen kylän reunalla, talojen ulkovalojen piirissä, ja silti nähdä kuinka Linnunrata kaartui ylläni.

    Tähtitaivas Jurmon kylän yllä
    Jurmossa on viisi vuokrattavaa mökkiä, joten varsinkin kesäkaudella sekä lintujen muuttoaikaan on syytä tehdä varaus ajoissa. Saaressa on myös telttailualue, joka sijaitsee upealla paikalla Moringharun niemessä. Niemi on oikeastaan kuin saari, joka on kiinni Jurmossa kivisellä kannaksella. Lapsiperheen telttailua rajoittaa niemen tuulialttius sekä se, että vessat sijaitsevat puolen kilometrin päässä olevassa satamassa. Kivikkoisessa maastossa tuo matka ei taitu hetkessä.

    Rantakivikkoa Jurmossa


    Ensialkuun voi vaikuttaa, että noin viiden kilometrin pituinen ja kilomerin levyinen saari on nähty hetkessä. Kulkeminen on kuitenkin tosiaan hidasta, varsinkin lasten kanssa. Meiltäkin jäi vielä monta paikkaa näkemättä, vaikka vietimme saarella neljä yötä.

    Suurin osa saaresta on puutonta nummea, joka pidetään sellaisena kulottamalla ja hallitulla laiduntamisella. Nummien lomasta löytyy myös mäntymetsää, lehtoja ja soita. Osa saaresta on linnustonsuojelualuetta, jolla on liikkumiskielto huhtikuun alusta heinäkuun loppuun. Jurmon luontoon ja sen muuttumiseen voi tutustua aina auki olevassa luontotupa Iurimassa. Tupa sijaitsee Jurmon satamassa ja on ehdottomasti käynnin arvoinen.

    Istutettua metsää Jurmossa

    Jurmon satama Högbergetin suunnalta nähtynä

    Lehtometsää ja kivikkoista nummea

    Jurmon kivikkoinen rantaviiva

    Lasten suosikkeja olivat kivien molskahdukset veteen sekä kiipeäminen sataman ja kylän välissä kohoavalle Högbergetin kukkulalle. Kukkula oli sen verran matala, että kävimmekin siellä useampaan kertaan. Itseäni viehättivät kapeat kivikkoiset niemenkärjet sekä kylämaisema, johon kuului 1800-luvulta peräisin oleva kappeli hautausmaineen.

    Lapset Jurmon kauniissa satamassa

    Högbergetin huippu Jurmossa



    Revlanin niemenkärki Jurmon länsipäässä rajoitusalueella Jurmosta lähtee pois hieman haikein mielin. Päätin jo, että seuraavan kerran palaan teltan kanssa tai keskellä hyytävintä talvea. Mieli tekee myös palata Nauvoon, tarkemmin siellä olevaan Köpmans-kahvilaan, josta sai suussasulavaa suklaakakkua ja kielen mennessään vieviä italialaisia jäätelöitä.

    tiistai 22. elokuuta 2017

    Mysteerikätkön jäljillä Hiukanharjun luontopolulla, Sotkamossa

    Hiukanharjun luontopolku kulkee Sotkamon hienon hiekkarannan tuntumassa, harjun päällä. Polku on noin 4 km pituinen ja sen varrella on seitsemäntoista harjuluonnosta ja Sotkamon historiasta kertovaa taulua. Myönnän, etten yleensä jaksa paneutua kovin tarkasti luontopolkujen infotauluihin, mutta tällä kertaa motivaattorina oli alueelle sijoitettu geokätkö. Tämän mysteerikätkön koordinaattien selvittämiseksi täytyi etsiä infotauluista vihjeitä, joiden perusteella ratkesi varsinaisen kätkön sijainti.

    Geokätkön takia ei tarvinnut kiipeillä näin jyrkässä rinteessä eikä se muutenkaan ole suositeltavaa luonnon kulumisen vuoksi.



    Luontopolku lähtee Hiukan uimarannalta, lammen läheltä, mistä löytyy myös kartta polusta. Polun alkuosa, joka kulkee leveää hiekkauraa pitkin, ei ole minusta erityisen mielenkiintoinen tai kaunis lukuun ottamatta jääkauden aikaista suppakuoppaa. Tämä suppa sai minut muistelemaan viime kesää ja Rokuan kansallispuistoa, jonne päädyimme puolivahingossa, ja joka osoittautui yhdeksi sen loman mieleenpainuvimmista paikoista.

    Ensimmäinen kohde Hiukanharjun luontopolulla on jääkauden muodostama suppa

    Mitä pidemmälle luontopolkua mennään, sitä kiinnostavammaksi se muuttuu. Vähän ennen hautausmaata on mahdollisuus oikaista taululta 4 taululle 15, jolloin kierroksen pituudeksi tulee 2.5 km, mutta tällöin jää myös aika paljon näkemättä ja tietysti geokätkö ratkaisematta.


    Luontopolku alkaa lammen vierestä ja kiipeää ylös harjulle









    Hiukan uimarannalta löytyy hyvä kartta luontopolusta




    Polku kiertelee metsämaastossa. Me kuljimme sitä eteenpäin perhosia ja kukkia ihmetellen sekä kypsiä mustikoita etsien. Ensin pysähdyimme jokaisen infotaulun luo miettimään miten geokätkön arvoitus niiden kautta ratkeaisi, mutta pian päädyimme siihen, että on helpompi ottaa tauluista kuvat ja ratkaista arvoitus vasta retken jälkeen, takaisin mökille päästyä.

    Hauskana yksityiskohtana polun varrelle on sijoiteltu vanerista tehtyjä eläinten siluetteja. Varsinkin lintujen kuvat saavat katsahtamaan kahteen kertaan, että onko siellä joku elävä otus.

    Polun varrella, kuitenkin jonkun matkan päässä, näkyi vanerista tehtyjä eläinten hahmoja


    Puolenvälin tienoilla polku vie kulkijan jyrkän rantatörmän päälle. Rantatörmä oli lapsille ehdottomasti polun parasta antia, houkutus kurkkia alas oli suuri. Törmän päältä on onneksi rakennettu portaat rantaan, pieneen poukamaan. Tämä vähentää varmasti omatoimisia laskeutusmisyrityksiä ja suojaa herkkää harjun reunaa kulumiselta. Tarkkana kyllä kannattaa olla, ettei vahingossa lipsahda reunan yli, niin kuin meidän esikoiselle kävi.

    Rantatörmän jyrkkä muoto selviää tästä infotaulusta

    Maisemaa rantatörmältä Sapsojärvelle





    Ennen loppumistaan polku koukkaa vielä rannalta takaisin harjun sisäosaan päin, suoalueelle. Koukkaus tuo vaihtelua esitellessään vielä yhden harjualueelle kuuluvan luontotyypin, mutta lapsille oli hieman vaikea perustella, miksi siellä pitäisi käydä. Hiekkaranta veti pidemmän korren ja kävinkin sitten yksin kuvaamassa suolla olleen infotaulun.

    Harjun keskeltä löytyi myös suota






    Luontopolun lopussa rantatörmä loivenee ja polku päätyy takaisin Hiukan uimarannalle



    Lasten mentyä nukkumaan käytin tovin jos toisenkin infotauluista otettujen valokuvien tutkimiseen ja laskelmien tekemiseen. Nettiäkin tarvittiin avuksi ja muutamat ensimmäiset laskelmat tuottivat koordinaatit, jotka osoittivat keskelle järveä. Lopulta vaikutti siltä, että olin huomannut kaikki virheeni ja löytänyt oikean paikan.

    Pari päivää myöhemmin palasimme Hiukan uimarannalle ja kävimme etsimässä varsinaisen kätköpurkin, joka löytyi suhteellisen helposti hauskasta, mutta hieman hankalasta paikasta. Kun palasimme rannalle, sattui olemaan Sotkamo-päivä, jonka olimme täysin unohtaneet. Saimmekin sitten bonuksena nauttia lastenmusiikkikonsertista ja taikurin esityksestä.

    Blogger Widget