Vuosi: 2017

Hiihtämisen riemua

Kannattako lapsille hankkia joka vuosi murtomaahiihtovälineet, vaikka tietää että niiden käyttö jää ihan muutamaan kertaan joko lumen- tai motivaationpuutteen vuoksi? En tiedä, mutten osaa olla hankkimattakaan. Sen tiedän, ettei lapsia voi pakottaa pitämään samoista asioista kuin vanhempansa, mutta toivon silti, että saisin jakaa lasteni kanssa elämyksiä, jotka ovat itselle tärkeitä.

Tämän joulun Ylläksen reissulla esikoinen kävi laskettelukurssin sekä pari kertaa muutenkin rinteessä, mutta sain kuin sainkin houkuteltua pojan kerran myös ladulle. Ensimmäiset sata metriä liukkaalla latupohjalla, jossa ei ollut latu-uraa, saivat jo äidinkin miettimään oliko tässä nyt mitään järkeä. Latu-uralla päästiin jo paremmin eteenpäin, mutta valitus ei tauonnut hetkeksikään. Sitten äkkäsin, että mehän olemme ihan väärällä ladulla, oikaistaanpa tuosta umpihangen läpi oikealle uralle. Metsässä oli muutama kymmenen senttiä puuterilunta eli aivan loistava hiihtokeli. Samantien kun oli käännytty ladulta pois, lapsen silmät alkoivat loistaa. Tämähän on sitä oikeaa hiihtoa! Kaatumisetkaan eivät enää haitanneet, saivat vaan suupielet nousemaan enemmän ylöspäin.

Jossain vaiheessa ohjasin meidät takaisin valmiille ladulle ja yhtäkkiä sielläkin hiihtäminen oli kivaa ja tuntui helpolta. Yhteensä puolentoista kilometrin hiihdon jälkeen olimme perillä Kahvikeitaan taukopaikalla, jossa pidimme ihan kunnon lepotauon. Onneksi oli vaatetta kunnolla päällä, sillä tuuli puhalsi nuotionkin kylmäksi. Onneksi myös ystävällinen pariskunta lainasi meille makkaratikkujaan, muuten olisimme saaneet popsia kylmiä makkaroita, koska ritilää ei millään saanut tarpeeksi lähelle hiillosta. Paluumatka sujui ihan hujauksessa ja loppujen lopuksi poika lupasi viimeistään kevään Lapinreissulla lähteä kanssani pidemmällekin hiihtoretkelle.

Kun muistelen omia lapsuuden hiihtokokemuksia, niin päällimmäisenä tulevat mieleen mummulan pellot ja metsät, jonne tehtiin oma latu. Oli jännää, kun latu-ura kulki polvensyvyydessä ja jos siltä poikkesi, suksi katosi jonnekin lumen sisälle. Pellon reunaa sai mennä omassa rauhassa ja täysin omissa ajatuksissaan. Pääni sisällä olin usein jossain ihan muualla, syvällä mielikuvitusmaailmassa. Parasta kuitenkin oli, kun isoveli vei retkelle vähän pidemmälle metsän siimekseen. Siellä oli aivan erityinen tunnelma, joka varmasti osaltaan opetti minut kunnioittamaan luontoa.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in hiihto, lapset, lapsi, lasten kanssa, päiväretki, Ylläs, 6 comments