sunnuntai 19. elokuuta 2018

Ajatuksia tulevasta partiovuodesta

Koulut ovat jo alkaneet, ja kohta alkaa myös minun kolmas vuoteni ryhmänvetäjänä partiossa. Odotan kovasti ryhmämme lasten tapaamista näin kesän jälkeen. Odotan kuulevani mitä lapset odottavat tältä viimeiseltä sudenpentuvuodeltaan. Uskon, että tästä tulee kaikkein kivoin vuosi tämän ryhmän kanssa.

Partiovuoden kulku on jo tullut tutuksi itselleni, kuten ryhmän lapset ja aikuisetkin. Toki muutoksia tapahtuu. Joku muuttaa pois tai lopettaa partion muusta syystä. Uusia lapsia ja aikuisia tulee tilalle. Kuitenkin nyt tiedän jo aika hyvin mitä juuri tämän porukan kanssa voi ja kannattaa tehdä. Tänäkin vuonna meillä on tiedossa vauhtia, ulkoilua, leikkimistä ja mukavaa yhdessäloloa. Siinä sivussa niin lapset kuin aikuisetkin toivottavasti oppivat uusia taitoja.

Kun mietin kahta viime vuotta, yhtenä parhaista partiotapahtumista on jäänyt mieleen viime kevään lippukunnan maastoretki Espoon Kattilajärven leirikeskukseen.

Ruokailuväinepussit rivissä
Bussikuljetus kohti leirikeskusta lähti lauantai-aamuna yhdeksältä. Aivan liian aikaisin, jopa aamuvirkulle. Lauantai-aamuisin kuuluisi saada olla tekemättä mitään. Olin väsynyt työviikosta enkä odottanut tulevaa retkeä kovin innostuneena. Arvelin olevani sunnuntaina kotiin palatessa vielä väsyneenpi kuin lähtiessä. Olin tottunut siihen, että oman lauman retkiä isommilla partioretkillä on omaan rytmiini aivan liikaa ohjelmaa.

Toisin kävi, aurinkoinen ja lämmin viikonloppu oli täynnä rauhallisia ja kiireettömiä hetkiä. Lapset nauttivat ohjelmasta, uimisesta, leikeistä ja teltassa makoilusta. Ketään ei tarvinnut hoputtaa mihinkään. Jopa yö teltassa oli rauhallinen. Kotiin palatessa itselläkin olo oli enemmän virkistynyt kuin puhki ja kaikkensa antanut.

Toivon, että osaisin tulevana vuonna tavoittaa kaikessa toiminnassa tuon retken tunnelmaa. Ottaa aikaa lasten kuuntelemiselle ja pitää yllä positiivista ilmapiiriä.


lasten rakentamia veneitä odottamassa vesille laskemista järven rannassa

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Pyörällä töihin, pidemmän kaavan kautta

Kello neljä aamulla lämpömittari näytti 24C. Juuri sopiva päivä pyöräillä töihin.

Edessä oli 50 km kevyen liikenteen väylää ja maantietä Espoosta Nurmijärvelle. "Aika tylsää, taidanpa mennä osan matkaa metsän kautta", ajattelin. Tarkistin jopa netistä, miltä pääkaupunkiseudun metsissä kulkeva Reitti 2000 näyttää pyöräilijän näkökulmasta. Tai kuvittelin tarkistavani, aivoni taisivat napsia lukemastani sen, minkälainen halusin reitin olevan.

Loppukesän makeat tuoksut leijuivat ympärilläni ajaessani läpi Espoon keskuspuiston. Kevään ja alkukesän aamuöihin kuuluvaa lintukonserttia ei enää kuulunut.

Hetki ennen auringonnousua Espoonjoen varrella
Yksinäinen lenkkeilijä juoksi vastaan kuulokkeet korvilla ja Espoon keskuksessa rekasta purettiin kuormaa ruokakaupan lastauslaiturille. Aurinko oli pian nousemassa Turunväylän takaa.

Espoon keskuksen jälkeen alitin Turunväylän ja Kehä III:n. Muistelin, kuinka olin näillä main joutunut kantamaan suksiani hiihtäessäni toissa talvena Nuuksiosta kotiin.

Bodominjärven rantatiellä nouseva aurinko vilahteli puiden välistä. En kuitenkaan kehdannut pysähtyä kenenkään pihaan ihailemaan sitä, vaan jätin haikein mielin punaisen pallon selkäni taakse kääntyessäni Pirttimäen ulkoilualueelle. Täältä aioin ajaa metsäpolkuja pitkin ainakin Luukkiin saakka.

Juurakkoista polkua Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000






Latupohjaa Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000





Heti Pirttimäestä lähtiessä Reitti 2000 kulki pientä polkua pitkin yli juurakkoisen mäen. Matkalla Luukkiin mäkistä juurakkopolkua tuli vastaan enemmän kuin mihin voimani cyclocross-pyörällä riittivät. Reitti ei mennytkään koko matkaa latupohjaa pitkin, kuten olin kunnolla tarkistamatta ajatellut.

Kuuden aikaan pysähdyin Häkläjärven rannalle syömään aamiaista. Kaunista.

Häkläjärvi
 
Koko matkaa Luukkiin ei sentään tarvinnut taluttaa. Välillä reitti kulki pitkin helppojakin polkuja ja jopa ihan hiekkatietä. Luukissa ehdin jo kuitenkin päättää, että loppumatkan reittini kulkisi maantietä pitkin.

Kunnes Vihdintien ylitettyäni näin leveän hiekkatien kääntyvän metsän siimekseen. En voinut olla kurvaamatta sinne.


Hiekkatietä Luukissa


Päätös oli ehdottomasti oikea. Tai olisi ollut, ilman myöhemmin vastaan tullutta siltatyömaata.

Luukista pohjoiseen Reitti 2000 kulki pitkin mäkistä, mutta muuten helposti ajettavaa retkeilytietä pitkin. Alun leveästä hiekkabaanasta väylä kapeni jonkin verran ja jyrkimmissä mäissä jouduin taluttamaan. Muuten ajo oli nautinnollista ja jouduin ajoittain toppuuttelemaan vauhtia, ettei tulisi kolareita mahdollisten vastaantulijoiden kanssa. Sellaisia ei kyllä näin aamusta näkynyt.


Retkeilyreittä Luukissa


Olin niin innoissani ajamisesta, että nähdessäni edessäni leveän, asfalttisen alamäen, minua harmitti kääntyä sinne ja jättää Reitti 2000 taakseni.

Peltomaisema vilisi ympärilläni maantien laitaa polkiessani. Ajoin ohi risteyksen, jossa tiedotettiin Lepsämänjoentien olevan suljettu vuoden loppuun saakka. En ajatellut asiaa sen enenpää kunnes muutaman kilometrin kuluttua tajusin, että tuo risteys oli ollut juuri se, mistä minun olisi pitänyt kääntyä. Kiertoreitti toisi matkaa ainakin kuusi ylimääräistä kilometriä.

Eikä siinä vielä kaikki, seuraavasta risteyksestä käännyin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan hyvän matkaa takaisin päin. Harmitti.

Peltomaisemaa Nurmijärvellä




Klaukkalan keskustassa huomasin tien toisella puolella leipomon. Pysähdyin katsomaan, ja melkein hihkuin ääneen ilosta tajutessani että leipomon yhteydessä oli kahvila, joka oli auki jo näin aamulla. Cafe Hugon lohipasteijan ja mustikkaleivoksen äärellä oli harras olo.

Klaukkalan jälkeen tuntui, että voimia taas riitti. Ainakin pari kilometriä. 

Voimieni loppumisesta kertoo hyvin se, että viimeiseen 20 kilometrin matkaan Klaukkalasta työpaikalle minulla meni reilusti yli tunti. Siitäkin huolimatta että matkalla ei ollut yhtään polkua eikä pakollisia pysähdyksiä. Ajoin Kuhakoskenkin ohi ilman, että olisi tullut mieleenkään kääntyä katsomaan, miltä uoma näyttää poikkeuksellisen kuivan kesän jälkeen.

Kuumuus ja metsäpolut olivat olleet minulle liikkaa. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olin huomatessani viimeisten viiden kilometrin olevan alamäkeä. 

Työpaikan pihaan päästessäni pyörän mittari näytti 60 km ajoa ja kello oli jo yli kymmenen. Olin aivan loppu, yhtään enempää en olisi jaksanut.



Lopuksi haastattelin itseäni:

Oliko tässä mitään järkeä?
No ei.

Oliko kivaa?
Joo!!!