kansallispuisto

Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

7-9.2.2020

Illaksi Kuutinkämpälle huoltotietä pitkin

Lunta sateli hiljalleen pimenevässä illassa, kun kaarsin auton melkein tyhjälle Saarijärven parkkipaikalle Repoveden kansallispuistossa. Edessä oli retkeilyviikonloppu kahden ystäväni seurassa.

Tänä kummallisena talvena ei metsän puolellakaan olisi tarvinnut suksia tai lumikenkiä. Pulkkaa sentään pystyin vetämään perässäni kävellessämme aurattua huoltotietä kohti Kuutinkämpän vuokratupaa.

Pieni pakkanen nipisteli tottumatonta nenänpäätä ja lumi suhisi pulkan alla. Sydämessä tuntui lämpimältä. Tätä oli ollut ikävä.

Ilta kului jutustellessa ja mökkiä lämmittäessä. Kamina ei lähtenyt vetämään kovin helposti. Liekö syynä hormin kylmyys vai märähköt puut. Tuvan savunhaju paljasti, että muillakin oli ollut vaikeuksia tulisijan kanssa. Onneksi varustukseen kuului terävä kirves, jolla sai pilkottua puut tarpeeksi pieniksi.

Kuutinkämppä on alunperin ollut autiotupana ja sen tunnelma on edelleen autiotupamainen. Erona avoimiin tupiin on kämpän siisteys, patjojen kunto ja keittiönurkkauksen varustelu. Avoimet tuvat eivät mitenkään pysy näin siisteinä.

Kuutinkämppä sisältä

Päiväretki Katajavuorelle ja Lapinsalmen riippusillalle

Aamulla heräsin ikkunasta tulvivaan valoon, vaikka taivas oli edelleen visusti pilvessä. Söimme rauhassa aamupalan ja pakkasimme eväät päiväreppuihin.

Läksimme kohti Kuutinkanavaa ja pian tulikin eteen ensimmäinen isompi mäki. Näitä riittäisi päivän aikana. Varsinkin alamäissä sai välillä olla kieli keskellä suuta, kun jää pilkotti edellisenä päivänä sataneen lumen alta. Suurimmaksi osaksi poluilla kuitenkin pärjäsi hyvin ilman nastakenkiä tai sauvoja.

Kuutinkanavan luona mieleeni tulvi muistoja ensimmäiseltä lapsiperheenä tekemältämme telttaretkeltä. Tuolloin kannoimme kanootin Kuutinkanavan viertä Tervajärveltä Kuutinlahdelle yksivuotiaan esikoisen kipittäessä vieressä.

Kuutinkanavan uittoränni

Täytettyämme vesipullot Kuutinkanavan kaivosta jatkoimme Katajajärven ohi kohti Katajavuorta. Katajavuori tarjosikin päivän hurjimmat pudotukset ja huikemmat näköalat. Horisontti oli sumusta pehmeä ja puut kuorrutettu lumihunnulla. Mäen päällä oli rauhallinen tunnelma.

Katajavuoren kaunis laki lumen kuorrtuttamana

Polku Katajavuoren rinteellä

 

Katajavuoren rinnettä ylhäältä katsottuna

Katajavuorelta oli enää kivenheitto Lapinsalmen riippusillalle. Sinne päästyämme nälkä oli jo aikamoinen ja suuntasimme suoraan järven rannalla olevalle tulistelualueelle. Paikalla oli useampi seurue, mutta oli siellä tilaakin. Oli kotaa, katosta ja avointa nuotiopaikkaa. Ainut vaan, että kirves oli tylsä ja tuuli oli alkanut nousta. Saapuessamme paikalle kahdella tulipaikoista oltiin juuri virittelemässä tulia vaihtelevalla menestyksellä. Taukotakki ja lämmin juoma termospullosta lämmittivät paremmin kuin nuotio. Evästelyn jälkeen oli silti sen verran vilu, ettei taukotakista pystynyt ihan heti luopumaan.

Lapinsalmen riippusilta alhaaltapäin

Vatsat täynnä kävimme testaamassa uutta riippusiltaa, minkä jälkeen jatkoimme Kapiaveden rantaa kohti Tervajärveä. Kapiaveden kallioiden alla meitä ihastutti jääpuikkojen koristelema pieni puu.

Jääpuikkojen täyttämä pieni puu

Tallustelimme vielä Talakselle asti, minkä jälkeen käännyimme takaisin pohjoiseen, Kuutinkanavan suuntaan. Hämärä alkoi jo laskeutua eikä valo enää riittänyt kameralle, vaikka kävellä näkikin vielä hyvin ilman lamppua. Saavuimme mökille juuri sopivasti puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen. 

Suoria puita, valkoisia alaoksia.

Mökille päästyämme jakauduimme ruoanlaitto-, puunpilkkomis- ja lämmityspuuhiin. Hyvän ruoan ja saunan jälkeen tuskin pysyimme hereillä jälkiruokaa syömään. Sen jälkeen oli ihana painaa pää tyynyyn. 

Kotimatkalle Mustavuoren ja Olhavan kautta

Kuutinkämppä

Saimme Kuutinkämpän siivottua juuri ja juuri määräaikaan, puoli yhteentoista, mennessä. Jätimme rinkat ja pulkan polun sivuun ja kiipesimme vielä Mustavuoren näkötornille. Tuuli ja suojasää olivat pudottaneet lumet puista. Edellisen päivän maaginen tunnelma oli tiessään. Hienot näkymät näkötornista silti avatuivat, sekä järvien että Olhavan suuntaan.

Näkymä Mustavuoren näkötornista järvien suuntaan

Olhava Mustavuoren näkötornista katsottuna

Seuraava etappi olikin sitten Olhava, jonka juurelle pääsi helposti tietä pitkin. Ajatuksena oli jättää tavarat laavulle, kivuta Olhavan päälle ja palata laavulle syömään lounasta. Mustavuoren näkötornin jälkeen kukaan meistä ei kuitenkaan tuntenut tarvetta kiivetä Olhavalle. Ihailimme kalliota vain alhaaltapäin, mistä se tietysti hienoimmalta näyttääkin. 

Samalla tuli kuitenkin tosi surullinen olo. Pastanjämiä rannassa, teepussi penkillä ja muutenkin yleisesti siivotonta. Jylhän kallion alla tämä tuntui erityisen pahalta. Ei tehnyt mieli jäädä tulistelemaan. 

Olisimme voineet kävellä tietä pitkin takaisin parkkipaikalle, mutta päädyimme vielä kiertämään polkujen kautta, mikä olikin hyvä ratkaisu. Valkjärven rantamaisemat olivat kauniit ja helppokulkuiset. Kiviröykkiöt varausleiripaikan läheisyydessä kutsuivat vielä kerran lumiukkopuuhiin. Suomen ladun #ulkonakuinlumiukko -kampanjan laskuriin tulikin meiltä useampi merkintä tältä päivältä.

#ulkonakuinlumiukko ylväästi kivitovereidensa keskellä

Viimeinen tauko pidettiin Sukeltajanniemellä vesisateessa. Oli aika lähteä kotiin.

 

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, Repovesi, retkeily, yöretki, 0 comments
Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vietimme itsenäisyyspäivän 2019 vuokramökillä Pöytyällä. Kun pari viikkoa aiemmin olin varannut mökin, oli sää ollut mitä mainioin: kirkas ja kuulas. Haaveilin pitkästä viikonlopusta pääkaupunkiseudun valosaasteen ulottumattomissa. Siitä, että voisin ihmetellä linnunradan valtavuutta yhdessä lasten kanssa. Jouksulenkeistä metsässä, rantasaunasta ja avannosta. Ehkä myös retkistä meille ennestään tuntemattoman Kuhankuonon retkeilyreitistön poluille, joiden läheisyydessä mökki sijaitsi.

Kun mökkiviikonloppu koitti, oli selvää ettei tähdistä näkyisi vilaustakaan. Seuraavaksi kolmeksi päiväksi luvattiin melkeinpä taukoamatonta vesisadetta. Alkuviikosta maa oli vielä ollut valkoinen, mutta vesi huuhtoi viimeisetkin lumen rippeet nopeasti pois.

Aika kului paljolti lukiessa ja levätessä. Saunaan ja järveenkin pääsin. Kotiin palatessa tuntui, että takana olisi pidempikin loma kuin vain kolme päivää.  Onnistunut viikonloppu siis, vaikka harmaa sää harmittikin.

Ulkoilut jäivät vähiin, mutta jotain sentään tein.

Polkujuoksua Valastensuolle

Itsenäisyyspäivänä lähdin mökiltä juoksulenkille ilman mitään varsinaista suunnitelmaa. Vaskijärven luonnonpuistoon, Kuhankuonon retkeilyreitistön pohjoisosaan olisi matkaa neljä kilometriä metsiä pitkin.

Lämpöä oli muutama aste ja sataa tihutti. Juoksin ensin hiekkatiellä, sitten traktoriuraa metsään ja pieniä polkuja pitkin poikin. Maa oli litimärkä, kuten pian kengät ja sukatkin, mutta eipä se oikeastaan haitannut.

Päädyin pomppimaan ojitetulle suolle, mistä tupsahdin metsäautotielle. Katsahdin karttaa puhelimesta ja huomasin, että olin enää kilometrin päässä retkeilyreitistä. Kartassa ei näkynyt polkua tieltä retkeilyreitille, mutta suon laitaa näytti menevän ikäänkuin luonnollinen reitti. Kuljin kaatuneita puita väistellen metsäautotien kääntöpaikalle. Sieltä löytyi kuin löytyikin polun pää, joka johti suoraan retkeilyreitille.

Olin Valastensuon laidalla, Vaskijärven luonnonpuistossa. Toiseen suuntaan reitti oli käytännössä metsäautotietä, ei kovin kaunista, mutta toiseen suuntaan se näytti muuttuvan pienemmäksi poluksi. Sinne siis.

Melkein heti tuli vastaan Valastenmaan taukopaikka. Tulipaikka, pieni puuvaja sekä katettu pöytä. Ei ihan uusia rakenteita, mutta siistissä kunnossa. Tästä olisi vajaa neljä kilometriä lähimmälle parkkipaikalle, Elijärvenkulmaan.

Valastenmaan tulipaikka

Minulla ei ollut eväitä eikä tulentekovälineitä, joten jatkoin matkaani. Pian juoksin pitkospuilla suon keskellä. Onneksi jalassa oli nastalliset suunnistuslenkkarit. Harmaanakin päivänä suo oli hieno. Puhelimen kamera ei mitenkään saanut hämärässä tallennettua tihkusateeseen kietoutunutta suota: punaista sammalta, pieniä käppyräisiä mäntyjä ja harmaata taivasta. Verkkokalvoille ja aivoihin ne kuitenkin piirtyivät valtavan kauniina.  

Ihailin maisemaa aikani, kunnes jatkoin juoksemista. Kun pääsin Valastensuon toiselle laidalle, päätin etten metsän ja suon jälkeen halua juosta takaisin mökille autotietä pitkin. Matkaakin olisi ollut vielä viisi kilometriä. Siispä soitin itselleni kyydin parkkipaikalle. Viimeisen kilometrin juoksin metsäpolkua niin kovaa kuin pääsin nauttien täysin siemauksin.

Vajosuon kierros lasten kanssa

Valastensuon juoksulenkin jälkeen mieleni teki takaisin suolle. Seuraavana päivänä lähdimmekin koko perhe kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa, joka myös kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön.

En ollut aiemmin käynyt Kurjenrahkan kansallispuistossa, mutta mielikuvissani paikka olisi, nimensä mukaisesti, lähinnä suota. Tutkin matkalla autossa alueen reittivaihtoehtoja. Harmikseni en löytänyt mitään sopivan lyhyttä, nuotiopaikallista rengasreittiä, joka kulkisi suurimmaksi osaksi suolla.

Olimme nukkuneet aamulla pitkään ja päässeet lähtemään reissuun vasta puolen päivän aikaan. Vettä satoi ihan kunnolla ja pimeäkin laskeutuisi jo muutaman tunnin kuluttua. Mitään pitkää retkeä emme siis tekisi. Valitsinkin kohteeksi kolmen kilometrin pituisen Vajosuon kierroksen, joka vain piipahtaisi suon laidalla. Kierroksen puolesta välistä löytyisi tietojen mukaan laavu, tulipaikka ja näkötorni.

Vajosuon opaskyltit

Polku oli märkä ja metsä hämärä. Kuopus oli ainoa, jolla oli kumisaappaat jalassa ja hän ottikin kaiken ilon irti lätäköistä. Me muut koitimme kierrellä niitä parhaamme mukaan.

Matka taittui nopeasti ja pian olimme laavun luona. Vettä satoi sen verran, ettei laavun avoimelle tulipaikalle olisi ollut järkeä ruveta sytyttelemään tulta. Niinpä jatkoimme vielä hieman matkaa ja löysimme iloksemme ison keittokatoksen sekä puita.

Evästelyä Vajosuon keittokatoksen

Ruoan jälkeen oli jo aika hämärää. Kuopus halusi lähteä suoraan takaisin parkkipaikalle, vaikka luontotornille oli matkaa vain kivenheiton verran. Niinpä mies käväisi pikaisesti tornilla ja lähti sitten kuopuksen kanssa edeltä autolle.

Vajosuon luontotornin portaat

Minä kävelin esikoisen kanssa tornille, josta avautui näkymä harmaalle suolle (jutun pääkuva). Vähän aikaa siinä ihmeteltiin hiljaista maisemaa ennen kuin lähdettiin mekin paluumatkalle.

 

Valokuvia ei tällä meidän retkellä tullut montaa otettua. Jos haluat nähdä miltä Vajosuon kierroksen varrella näyttää, kurkkaa Metsähiipparin blogiin.

 

Vajosuon kuvat: Harri Vartiainen

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 4 comments