kansallispuisto

Ruskaretki Teijoon

Ruskaretki Teijoon

12-14.10.18

Tämän syksyn todennäköisesti hienoimpana ja poikkeuksellisen lämpimänä ulkoiluviikonloppuna patikoin Teijon kansallispuistossa. Niin teki moni muukin. Kaiken ikäisiä päivä- ja yöretkeilijöitä kulki Teijon poluilla ruskaa ihastelemassa välillä melkein jonoksi saakka. Ties vaikka Reppuretkiä-bloginMerjakin olisi kävellyt vastaan.

Perjantai-iltana poimin auton kyytiin retkiseuraksi ystäväni, perhe jäi tällä kertaa kotiin. Rinkka oli ihmeen kevyt vain yhden hengen tavaroilla lastattuna.

Lokakuussa aurinko laskee aikaisin, joten otsalamppu tuli tarpeeseen jo puolen kilometrin matkalla Mikkossuon parkkipaikalta Vicksbäckinlahden laavulle. Muutama teltta tuolla leiripaikalla oli jo pystyssä. Silti meillekin löytyi vielä hyvin tilaa. Työviikon jälkeen uni tuli nopeasti. Yölläkään en tainnut herätä kuin kerran, silloinkin kauniiseen hiljaiseen musiikkiin, joka kuului Matildanjärven toiselta puolelta. Käänsin kylkeä ja nukahdin uudestaan.

Lauantaina oli hauska kömpiä teltasta ulos katsomaan minkä näköistä leirin ympäristössä oikeastaan olikaan. Otsalampun pienessä valokiilassa en ollut mitenkään hahmottanut kaksiosaista niemeä, vaikka sen rannalta olimme telttapaikkaa hakeneetkin.

Teijossa on monta päiväretkille sopivaa rengasreittiä, mutta kahden yön retkellä joutuu väkisinkin kävelemään samoja polkuja edestakaisin tai kulkemaan osan matkaa teitä pitkin. Omia polkuja tallatessa tulee nopeasti vastaan suo tai muuten vaan hankalakulkuinen maasto.

Päätimme yrittää vältellä pahinta ruuhkaa poistumalla Matildanjärven tienoolta kohti Punassuota. Seurailimme kuitenkin Matildanjärven kierrosta Roosinniemeen saakka. Polku kulki järven rannassa, jossa oli toinen toistaan kauniinpia taukopaikkoja.

Mäntymetsää Matildanjärven rannalla
Ruskaa Väliojan tienoilla

Roosinniemestä patikoimme polkuja ja teitä pitkin Punassuolle. Matkalle osui kaunis puro ja hienoa maalaismaisemaa.

Pieni puro Teijossa
Vanhan talon kivijalka, jonka kivet hohtavat vihreinä

Itse Punassuo ei vielä lokakuun puolessa välissä ollut kauneimmassa ruska-asussaan, mutta kaunis yhtä kaikki. Suon laidassa, pienellä näköalalevikkeellä oli hyvä pitää lounastaukoa.

Punassuo lokakuisessa asussa

Suot ovat yksi lempikohteistani, olisin voinut kulkea Punassuollakin vaikka kuinka pitkään, mutta ymmärrettävästi pitkospuita ei oltu rakennettu ihan koko suon läpi. Pohjoisosassa reitti oli linjattu kuivemmalle maalle. Onneksi suomaisemaa oli viikonlopun aikana tiedossa vielä lisää.

Punassuon jälkeen päädyimme Sahajärven kierrokselle, jossa kanssaretkeilijöitä näkyi taas enemmän. Viikarivartin kuvien perusteella Sahajärven kierroksen varrelle mahtuu varsin monipuolisia maisemia. Me näimme kuitenkin reitistä lähinnä sen osan, joka ei varsinaisesti hivele silmää. Onneksi metsäautotietä ja ryteikköä seurasi näköalapaikka kallion päällä, juuri ennen Kalasuntin saaren rantaan laskeutumista.

Maisemakallio Sahajärven eteläpuolella
Kalasuntin lossi

Kauniiseen Kalasuntin saaren pääsee köysilossilla, jonka kiskomiseen tarvitaan reilusti käsivoimia. Jostain syystä köysi on asennettu niin alas, että sitä joutuu vetämään kyyristyneessä asennossa, mikä ei helpota hommaa laisinkaan.

Mieluusti lossia kyllä kiskoo, kun sillä pääsee näin upeaan saareen. Melkein kuin Kalasuntti olisi varta vasten luotu retkeilijöiden yöpymispaikaksi. Saaressa olikin jo monta telttaa pystyssä ja yksi riippumatto viritettynä. Laavullakin aikoi yksi seurue yöpyä. Silti ilta oli hyvin rauhallinen ja saari näytti siistiltä, vaikka retkeilijöitä varmasti riittää muulloinkin.

Auringonlasku sahajärvellä

Rantakalliolla ja laavulla vietetyn illan ja toisen telttayön jälkeen jäljellä oli vielä kuuden kilometrin patikointi takaisin autolle. Tuntui, että erityisen kaunis sunnuntai oli saanut kaikki ihmiset liikkeelle. Nuotiopaikat olivat täysiä ja pitkospuilla sai väistellä vastaantulijoita. Ihan kuin Nuuksiossa konsanaan.

Ihastelimme sammalmetsiä, soita ja ruskaa. Teerisaaren laavulle pysähdyimme vielä kokkaamaan lounasta. Laavu on hienolla paikalla suon laidalla, järven rannassa.

Ruskan kauneutta Kalasuntin vastarannalla
Sammalmättäitä Endalin laavun lähellä

Retki päättyi Mikkossuon parkkipaikalle, mistä se oli alkanutkin. Sen jälkeen pyörähdimme vielä Mathildedalin satamakahvilassa syömässä marjapiirakat ennen automatkaa kotiin.

Tällainen viikonlopun mittainen ruskaretki ei ainakaan laannuta kaipuutani pidemmille vaelluksille. Sellaista ei ole tiedossa, mutta ruskan värejä on mukava muistella tulevassa marraskuun pimeydessä.

Viime syksynä ihastelimme Joutsijärven ruskaa pidennetyllä viikonloppuretkellä: Ruskaretki Ulvilan Joutsijärvelle 

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, oma aika, retkeily, Teijo, yöretki, 7 comments

Nuuksion luonnonladuilla

Nuuksion maasto mäkineen ja rotkoineen on kuin luotu lumikenkäilyyn, mutta tiesitkö, että Nuuksion keväthangista voi nauttia helposti myös hiihtäen? Vaikka kansallispuiston alueella ei ole koneella ajettuja latuja, niin soita ja järviä seuraileville luonnollisille kulkuväylille muodostuu luonnonlatuja, joita pitkin voi hiihtää tavallisilla latusuksilla.

Latu kulkee suon poikki

Tänä vuonna meidän perheen aikuiset eivät viettäneet hiihtolomaa, vaan lapset lomailivat isovanhempien kanssa. Lomaviikon viikonlopulle sattui täydellinen hiihtoretkipäivä: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpömittarin näyttäessä alle viittätoista astetta pakkasta. Lapset eivät olleet vielä palanneet lomalta kotiin, joten lähdin yksin hiihtoretkelle Nuuksioon.

Lähdin liikkeelle Solvallan urheiluopiston vierestä, suunnaten ensin Solvallan kuntorataa kiertävälle ladulle. Latu oli loistavassa kunnossa, ja sitä pitkin olisi voinut hiihtää vauhdikkaasti vaikka Pirttimäen kahvilaan. Minun teki kuitenkin mieli rauhallisemmalle hiihtolenkille. Niinpä käännyin aika nopeasti pois ladulta kuntoradan pohjoispuolella olevalle Punjonsuolle. Vaikka Solvallan laskettelurinne ja kuntorata ovat aivan vieressä, niin tällä pienellä suolla tavoittaa jo sellaista erämaisuutta, kuin pääkaupunkiseudun liepeillä vain voi.

Punjonsuo

Suota pitkin kulki latu, jota lähdin seuraamaan. Lunta oli juuri sopivasti, latusuksilla olisi päässyt etenemään vaivatta, vaikka valmista latua ei olisi ollutkaan. Ihastelin lumen kuorruttamia suon muotoja sekä auringon kimmellystä hangella. Silmiini osui toinen toistaan kauniinpia taukopaikkoja, joista valitsin auringon lämmittämän Ruuhijärven rantakivikon. Evästelyn jälkeen kiipesin vielä kallion päälle katselemaan jään yli järven toiselle puolen, missä olin syksyllä juossut suunnistuskengät jalassa, hirvikärpäsiä hiuksiini keräillen.

Hiihtelin pieneltä järveltä toiselle hiljaisuudesta ja upeasta talvipäivästä nauttien. Lopulta päädyin tutulle Urja-järven tulipaikalle. Jäljistä päätellen tänne oli kulkenut useamman muunkin retkeilijän reitti sekä Solvallan että Kolmperän suunnasta.

Paljon jälkiä jäällä Urjan tulipaikan edustalla

Urjalta suuntasin itsekin vielä Kolmperä-järven poikki koneladulle ja sitä pitkin takaisin Solvallaan. Kiireetön retki oli ollut juuri sitä, mitä olin kaivannutkin.

Jos sopiva hetki tulee, niin ota sinäkin kartta käteen ja lähde ihastumaan talviseen Nuuksioon.

Jos kuitenkin haluat nauttia koneella ajetuista laduista ja mäkien vauhdista, niin niitä löytyy kansallispuiston vierestä, Solvallasta sekä Pirttimäen ulkoilualueelta. Samoja latuja pitkin pääsee myös Oittaalle ja Luukin ulkoilualueelle tai vaikka pidemmällekin. Kaikkien pääkaupunkiseudun hoidettujen latujen kunnon voit tarkistaa ulkoliikunta.fi -palvelusta.

Viime talvena tein itsekin retken valmiita latureittejä pitkin Solvasta Espoon keskuspuistoon. Kertomuksen retkestä löydät täältä.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in hiihto, kansallispuisto, Nuuksio, oma aika, päiväretki, 0 comments