lasten kanssa

Hiihtämisen riemua

Kannattako lapsille hankkia joka vuosi murtomaahiihtovälineet, vaikka tietää että niiden käyttö jää ihan muutamaan kertaan joko lumen- tai motivaationpuutteen vuoksi? En tiedä, mutten osaa olla hankkimattakaan. Sen tiedän, ettei lapsia voi pakottaa pitämään samoista asioista kuin vanhempansa, mutta toivon silti, että saisin jakaa lasteni kanssa elämyksiä, jotka ovat itselle tärkeitä.

Tämän joulun Ylläksen reissulla esikoinen kävi laskettelukurssin sekä pari kertaa muutenkin rinteessä, mutta sain kuin sainkin houkuteltua pojan kerran myös ladulle. Ensimmäiset sata metriä liukkaalla latupohjalla, jossa ei ollut latu-uraa, saivat jo äidinkin miettimään oliko tässä nyt mitään järkeä. Latu-uralla päästiin jo paremmin eteenpäin, mutta valitus ei tauonnut hetkeksikään. Sitten äkkäsin, että mehän olemme ihan väärällä ladulla, oikaistaanpa tuosta umpihangen läpi oikealle uralle. Metsässä oli muutama kymmenen senttiä puuterilunta eli aivan loistava hiihtokeli. Samantien kun oli käännytty ladulta pois, lapsen silmät alkoivat loistaa. Tämähän on sitä oikeaa hiihtoa! Kaatumisetkaan eivät enää haitanneet, saivat vaan suupielet nousemaan enemmän ylöspäin.

Jossain vaiheessa ohjasin meidät takaisin valmiille ladulle ja yhtäkkiä sielläkin hiihtäminen oli kivaa ja tuntui helpolta. Yhteensä puolentoista kilometrin hiihdon jälkeen olimme perillä Kahvikeitaan taukopaikalla, jossa pidimme ihan kunnon lepotauon. Onneksi oli vaatetta kunnolla päällä, sillä tuuli puhalsi nuotionkin kylmäksi. Onneksi myös ystävällinen pariskunta lainasi meille makkaratikkujaan, muuten olisimme saaneet popsia kylmiä makkaroita, koska ritilää ei millään saanut tarpeeksi lähelle hiillosta. Paluumatka sujui ihan hujauksessa ja loppujen lopuksi poika lupasi viimeistään kevään Lapinreissulla lähteä kanssani pidemmällekin hiihtoretkelle.

Kun muistelen omia lapsuuden hiihtokokemuksia, niin päällimmäisenä tulevat mieleen mummulan pellot ja metsät, jonne tehtiin oma latu. Oli jännää, kun latu-ura kulki polvensyvyydessä ja jos siltä poikkesi, suksi katosi jonnekin lumen sisälle. Pellon reunaa sai mennä omassa rauhassa ja täysin omissa ajatuksissaan. Pääni sisällä olin usein jossain ihan muualla, syvällä mielikuvitusmaailmassa. Parasta kuitenkin oli, kun isoveli vei retkelle vähän pidemmälle metsän siimekseen. Siellä oli aivan erityinen tunnelma, joka varmasti osaltaan opetti minut kunnioittamaan luontoa.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in hiihto, lapset, lapsi, lasten kanssa, päiväretki, Ylläs, 6 comments

Meidän ensimmäinen partioretkemme

Kerroin jokin aika sitten esikoiselle, että lähdemme partion jouluretkelle, ja että siellä nukutaan sisällä leirikeskuksessa. Poika katsoi minua kuin mielenvikaista. Mikä se sellainen yöretki muka on, jossa EI nukuta teltassa. Hyvä minä! Olen selvästi onnistunut opettamaan lapselle, että teltassa nukkuminen on kivaa ja luontevaa. Tai ainakin itsestäänselvyys.

Viime viikonloppuna pääsin siis tutustumaan partiotoiminnan osaan, joka on itselle täysin vierasta. Lapsuudessa olen kyllä ollut muiden tahojen kesäleireillä eri leirikeskuksissa ja muistelen, että aika monelta sellaiselta minut on jouduttu hakemaan kesken pois. Jostain syystä leireille kuitenkin aina halusin. Vähän isompana sitten ymmärsin, että leireillä jaksamistani helpottaa huimasti oman ajan ottaminen. Niinpä lähdin aina tilaisuuden tullen kävelylle yksin enkä yrittänytkään olla koko ajan sosiaalinen.

Olin kovin helpottunut, kun lapseni ei kokenut tätä ensimmäistä partioretkeään liian kuormittavaksi. Etukäteen hän kovasti mietti, että leirillä on varmasti paljon ihmisiä ja melua. Näinhän tietysti olikin, varsinkin ruokailutilanteet olivat hälyisiä, itsellänikin oli niissä vaikeaa. Lapsi olikin retken jälkeen todella väsynyt, mutta mieli oli kuitenkin iloinen. Uskon että hän lähtee mielellään uudestaankin. Juuri tällaisia positiivisia kokemuksia vähän jännittävistä tilanteista, jotka kuitenkin pysyvät ylikuormitusrajan alapuolella, jokainen lapsi tarvitsee.  Meidän esikoisen kaltaisille erityisherkille lapsille ne ovat ihan huipputärkeitä.

Retkellä oli hyvä ja lämmin tunnelma, oltiin paljon ulkona ja oli paljon mukavaa tekemistä. Välillä tosin tuntui, että ohjelmaa oli jopa pikkuisen liikaa. Lapset ja aikuiset ovat kuitenkin niin erilaisia. Osa nimenomaan tarvitsee koko ajan ohjelmoitua tekemistä ja osaa taas kaipaisi välillä kunnon hengähdystaukoa. Tasapainoa on varmasti vaikea löytää.

Ensimmäinen retkipäivä huipentui iltanuotioon, jonne kuljettiin kauniisti kynttilöillä valaistua polkua pitkin. Nuotiolla laulettiin ja leikittiin leikkejä, joihin kaikkien oli helppo osallistua ilman paineita osaamisesta tai pärjäämisestä. Uskon, että tämä tunnelma olikin se, joka helpotti jaksamista.


Itselle näin aikuisena tällaiselle retkelle osallistuminen oli vähintään yhtä raskasta kuin lapsenakin. Vaikka nyt osaankin jo käsitellä tunteitani paremmin, niin kuormaa lisää se, että on vastuussa vieraista lapsista itselle vieraassa ympäristössä. Edes yöllä en pystynyt täysin rentoutumaan. Olinkin oikeastaan onnellinen, kun sunnuntaina tultiin kotiin ja vastassa ollut kuopus oli kuumeessa. Kerrankin tuo pieni ikiliikkuja halusi vain käpertyä syliin ja olla siinä paikallaan. Enempää en olisi pystynyt antamaankaan.  

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kiljava, lapset, lapsi, lasten kanssa, partio, 2 comments