Porkkala

Alkuvuoden retkiä Porkkalanniemellä

Alkuvuoden retkiä Porkkalanniemellä

Porkkalanniemi Kirkkonummella on yksi meitä lähimmistä ulkoilualueista, joista löytyy retkeilypalveluja. Tuntuu oikeastaan aika ihmeelliseltä, ettemme ole käyneet siellä kuin muutaman hassun kerran. Tämän alkuvuoden aikana olen hieman korjannut asiaa ja suunnannut Porkkalaan jo kaksi kertaa.

Hoitovapailla ollessani kuljin lasten kanssa retkille julkisilla kulkuvälineillä. Jostain syystä kuvittelin, että Porkkalaan olisi pienten lasten kanssa liian hankalaa lähteä bussilla. Hidastahan sinne pääseminen toki onkin, jopa Länsi-Espoosta, mutta busseja kyllä kulkee arkipäivisin Porkkalaan kohtalaisin väliajoin.

Eräänä tammikuun alun sunnuntaina houkuttelin esikoiseni mukaani  ulkoilemaan Porkkalaan. Läksimme tosin autolla, sillä viikonloppuisin bussit eivät Porkkalaan kulje. Oli harmaa iltapäivä, taikatalvi ei ollut vielä saapunut ja merikin oli aivan auki. 

Jätimme auton ensimmäiselle vastaantulleelle parkkipaikalle, josta kävelimme hetkessä Vetokannaksen keittokatokselle. Minulla oli mukana sekä tikkupullataikina, että tarpeet appelsiinikuoressa paistettaviin suklaamuffinsseihin. Ensimmäinen oli lapsen pyynnöstä ja jälkimmäiset otin kokeillakseni josko tällä kertaa onnistuisin niiden paistamisessa paremmin kuin ensiyrityksellä. 9-vuotiaan lapsen kanssa retkievääksi voi jo suunnitella kaksi kärsivällisyyttä vaativaa ruokaa.

Johtuikohan harmaasta säästä, omasta mielialasta vai mistä, mutta minulle ei jäänyt sellainen tunne, että tänne tullaan uudestaan. Keittokatos tuntui erityisen nuhjuiselta ja kävelemämme lyhyt reitti katokselle tylsältä. Loppujen lopuksi oma kärsivällisyyteni ei riittänyt tälläkään kertaa paistamaan appelsiinimuffinsseja kypsiksi. 

Vetokannaksen keittokatos räntäsateessa

Rannassa koitin rauhoittua hiljaisuuteen ja katsella ulapalle. Jostain syystä en tällä kertaa kuitenkaan osannut nauttia olemisestani, vaan haikailin kauniinpaa säätä tai komeampia maisemia. Aina ei luontokaan pysty ihmeisiin.

Maaliskuussa aurinko jo paistoi. Sain uudemmalle retkelle seurakseni kuopukseni sekä kaksi ystävääni ja heidän lapsensa.

Polku Porkkalanniemellä

Tällä kertaa kaikki näytti kauniilta. Joka puolella oli loistavia leikkipaikkoja lapsille. Oli kiviä, kalloita ja puita kiipeiltäviksi, lammikoiden jäitä rikottaviksi ja vaikka mitä muuta. Merituuli oli kylmä, mutta aurinko lämmitti poskia.

Merenrantakallio

Aika hujahti kuin siivillä lasten touhuja katsellessa, jutellessa ja eväitä syödessä. Porkkalanniemi sopii loistavasti juuri tällaiselle retkelle, jossa ei ole tarkoituskaan kävellä tiettyä reittiä tiettyyn paikkaan. Voi lähteä melkein mihin suuntaan vain, niin kohta löytyy paikka, johon pysähtyä ihan vaan olemaan.

Kiipeilyä puussa

Porkkalanniemelle kannattaa lähteä myös öiseen aikaan:
Pimeällä Porkkalanniemellä

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lapset, päiväretki, Porkkala, 0 comments

Pimeällä Porkkalanniemellä

Porkkalanniemi on kuulemma parhaita paikkoja pääkaupunkiseudulla, jonne lähteä karkuun valosaastetta. Niinpä kun säätiedotus lupasi pilvetöntä taivasta sekä tuuletonta ilmaa ja avaruusäätiedotus lupaili kohtalaista mahdollisuutta revontuliin täällä etelässäkin, nappasin kameran kyytiin ja lähdin iltasella ajelemaan kohti Porkkalaa.

Auton mittari näyttä -1C, tien pinta oli todennäköisesti pelkkää mustaa jäätä ja  sumu peitti näkyvyyden paikoittain aivan täysin. Nämä olosuhteet ja tietoisuus siitä, että Porkkalanniemellä vaeltaa yksi jos toinenkin kauris ja hirvi, saivat ajelemaan aika hitaasti 20 kilometriä Jorvaksentieltä niemen kärjen parkkipaikalle. Loppua kohden tie kapeni kapenemistaan, radiossa soi Himin Join Me In Death ja muistelin kuinka lapsena ajettiin pois mummulasta kapeaa katuvalotonta tietä, jonka ylle talviset puut kaartuivat. Tuolloin lapsena minua pelotti niin, että ryömin aina takapenkin jalkatilaan piiloon. Nyt vaihdoin kanavaa ja ysäripoppi karkotti moiset ajatukset mielestä. Kun sumu välillä hälveni, Orion loisti kirkkaana edessäni tien yläpuolella.

Niemenkärkeä lähimmällä parkkipaikalla oli kaksi autoa parkissa ja vaikka auton valojen sammuttua tuntui hetken että olisin ollut pimeässä säkissä, mieltä rauhoitti kuitenkin se että tiesin etten ole yksin, vaan paikalla on muitakin retkeilijöitä tai kuvaajia. Laitoin otsalampun vihreän valon päälle ja lähdin etsimään polkua niemenkärkeen. Jostain syystä Porkkala on jäänyt minulta aiemmin käymättä ja olisin tietysti voinut käydä valoisalla katsastamassa paikan, mutta meni se näinkin. Polku niemenkärkeen oli onneksi merkitty täplillä, jotka hehkuivat otsalampun valossa.

Kuten on ehkä jo tullut ilmi, merenrannat ovat minulle tärkeitä paikkoja. Aaltojen ääni kalliota vasten luo turvallista tuntua eikä minua oikeastaan pelottanut yhtään. En ollut ajatellut tätä etukäteen, mutta olen varma että vaikka Nuuksion metsässä yhtä pimeässä paikassa olisi mieli ollut paljon levottomampi.

Nautiskelin muutaman tunnin pimeitä rantoja kierrellen ja etsien sopivaa valokuvauspaikkaa. Joka suunnassa merellä tuntui vilkkuvan valoja, jotka toivat pitkällä valotusajalla otettuihin kuviin oman hehkunsa. Jotenkin en tällä kertaa löytänyt kohtaa, jossa olisin saanut mieluisia kuvia, mutta muuten retki oli onnistunut. Vain eväiden puute sai minut lopulta palaamaan autolle ja kotiin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, 2 comments