pyöräily

Pyörällä töihin, pidemmän kaavan kautta

Kello neljä aamulla lämpömittari näytti 24C. Juuri sopiva päivä pyöräillä töihin.

Edessä oli 50 km kevyen liikenteen väylää ja maantietä Espoosta Nurmijärvelle. ”Aika tylsää, taidanpa mennä osan matkaa metsän kautta”, ajattelin. Tarkistin jopa netistä, miltä pääkaupunkiseudun metsissä kulkeva Reitti 2000 näyttää pyöräilijän näkökulmasta. Tai kuvittelin tarkistavani, aivoni taisivat napsia lukemastani sen, minkälainen halusin reitin olevan.

Loppukesän makeat tuoksut leijuivat ympärilläni ajaessani läpi Espoon keskuspuiston. Kevään ja alkukesän aamuöihin kuuluvaa lintukonserttia ei enää kuulunut.

Hetki ennen auringonnousua Espoonjoen varrella
Yksinäinen lenkkeilijä juoksi vastaan kuulokkeet korvilla ja Espoon keskuksessa rekasta purettiin kuormaa ruokakaupan lastauslaiturille. Aurinko oli pian nousemassa Turunväylän takaa.

Espoon keskuksen jälkeen alitin Turunväylän ja Kehä III:n. Muistelin, kuinka olin näillä main joutunut kantamaan suksiani hiihtäessäni toissa talvena Nuuksiosta kotiin.

Bodominjärven rantatiellä nouseva aurinko vilahteli puiden välistä. En kuitenkaan kehdannut pysähtyä kenenkään pihaan ihailemaan sitä, vaan jätin haikein mielin punaisen pallon selkäni taakse kääntyessäni Pirttimäen ulkoilualueelle. Täältä aioin ajaa metsäpolkuja pitkin ainakin Luukkiin saakka.

Juurakkoista polkua Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000
Latupohjaa Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000

Heti Pirttimäestä lähtiessä Reitti 2000 kulki pientä polkua pitkin yli juurakkoisen mäen. Matkalla Luukkiin mäkistä juurakkopolkua tuli vastaan enemmän kuin mihin voimani cyclocross-pyörällä riittivät. Reitti ei mennytkään koko matkaa latupohjaa pitkin, kuten olin kunnolla tarkistamatta ajatellut.

Kuuden aikaan pysähdyin Häkläjärven rannalle syömään aamiaista. Kaunista.

Häkläjärvi

 
Koko matkaa Luukkiin ei sentään tarvinnut taluttaa. Välillä reitti kulki pitkin helppojakin polkuja ja jopa ihan hiekkatietä. Luukissa ehdin jo kuitenkin päättää, että loppumatkan reittini kulkisi maantietä pitkin.

Kunnes Vihdintien ylitettyäni näin leveän hiekkatien kääntyvän metsän siimekseen. En voinut olla kurvaamatta sinne.

Hiekkatietä Luukissa

Päätös oli ehdottomasti oikea. Tai olisi ollut, ilman myöhemmin vastaan tullutta siltatyömaata.

Luukista pohjoiseen Reitti 2000 kulki pitkin mäkistä, mutta muuten helposti ajettavaa retkeilytietä pitkin. Alun leveästä hiekkabaanasta väylä kapeni jonkin verran ja jyrkimmissä mäissä jouduin taluttamaan. Muuten ajo oli nautinnollista ja jouduin ajoittain toppuuttelemaan vauhtia, ettei tulisi kolareita mahdollisten vastaantulijoiden kanssa. Sellaisia ei kyllä näin aamusta näkynyt.

Retkeilyreittä Luukissa

Olin niin innoissani ajamisesta, että nähdessäni edessäni leveän, asfalttisen alamäen, minua harmitti kääntyä sinne ja jättää Reitti 2000 taakseni.

Peltomaisema vilisi ympärilläni maantien laitaa polkiessani. Ajoin ohi risteyksen, jossa tiedotettiin Lepsämänjoentien olevan suljettu vuoden loppuun saakka. En ajatellut asiaa sen enenpää kunnes muutaman kilometrin kuluttua tajusin, että tuo risteys oli ollut juuri se, mistä minun olisi pitänyt kääntyä. Kiertoreitti toisi matkaa ainakin kuusi ylimääräistä kilometriä.

Eikä siinä vielä kaikki, seuraavasta risteyksestä käännyin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan hyvän matkaa takaisin päin. Harmitti.

Peltomaisemaa Nurmijärvellä

Klaukkalan keskustassa huomasin tien toisella puolella leipomon. Pysähdyin katsomaan, ja melkein hihkuin ääneen ilosta tajutessani että leipomon yhteydessä oli kahvila, joka oli auki jo näin aamulla. Cafe Hugon lohipasteijan ja mustikkaleivoksen äärellä oli harras olo.

Klaukkalan jälkeen tuntui, että voimia taas riitti. Ainakin pari kilometriä. 

Voimieni loppumisesta kertoo hyvin se, että viimeiseen 20 kilometrin matkaan Klaukkalasta työpaikalle minulla meni reilusti yli tunti. Siitäkin huolimatta että matkalla ei ollut yhtään polkua eikä pakollisia pysähdyksiä. Ajoin Kuhakoskenkin ohi ilman, että olisi tullut mieleenkään kääntyä katsomaan, miltä uoma näyttää poikkeuksellisen kuivan kesän jälkeen.

Kuumuus ja metsäpolut olivat olleet minulle liikkaa. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olin huomatessani viimeisten viiden kilometrin olevan alamäkeä. 

Työpaikan pihaan päästessäni pyörän mittari näytti 60 km ajoa ja kello oli jo yli kymmenen. Olin aivan loppu, yhtään enempää en olisi jaksanut.

Lopuksi haastattelin itseäni:

Oliko tässä mitään järkeä?
No ei.

Oliko kivaa?
Joo!!!

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Espoo, Nurmijärvi, oma aika, päiväretki, pyöräily, 0 comments

Perhepyöräily on nastaa

Espoon latu järjesti perhepyöräilyn Espoon rantaraittia pitkin Soukasta Matinkylään. Perillä Matinkylässä oli tarkoitus päästä katselemaan ja kokeilemaan erilaisia perhepyöräilyvälineitä sekä kuulemaan kokemuksia niistä. Lisäksi laatikkopyörien maahantuoja ja myyjä tavarapyörä-asiantuntija oli paikalla kahden pyörän kanssa.

Espoon ladun perhepyöräily, Tavarapyörä-asiantuntija

Olin suunnitellut meneväni tapahtumaan kuopuksen kanssa, mutta kuopus pääsikin enon kanssa viikonlopuksi mökille, joten lähdin matkaan tyhjän peräkärryn kera. Mukava pyöräilylenkki näinkin, ajattelin. Koleana toukokuisena lauantaina perhepyöräilyn osallistujajoukko oli aika pieni, mutta poljimme kuitenkin yhdessä rantaraittia pitkin Nokkalan venesatamaan, Nokkalan majakan viereen.

Meillä on ollut lastenkuljetusperäkärry seitsemän vuotta, ostimme sen kun esikoinen täytti vuoden. Ensimmäisenä vuonna kärry oli päivittäisessä käytössä, myös talvella. 2-vuotislahjaksi esikoinen sai potkupyörän. Oman pyörän, uudelle asuinalueelle muuton ja töihinpaluuni myötä peräkärryn käyttö väheni, mutta silti se on mielestäni edelleen paras lastentarvikehankinta jonka olemme tehneet.

lastenkuljetusperäkärry

Peräkärry tuntui aikoinaan tosi kalliilta ostokselta, vaikka näin jälkikäteen onkin helppo sanoa, että se on ollut joka sentin arvoinen. Siihen mennessä olin hankkinut melkein kaikki lastentarvikkeet ja suurimman osan lastenvaatteista käytettyinä ja yhtäkkiä pistinkin monta sataa euroa yhteen tavaraan, joka ei ollut edes ns. pakollinen hankinta kuten turvakaukalo tai lastenvaunut.

Nyt pääsin kokeilemaan vielä kalliimpaa välinettä eli sähköavusteista laatikkopyörää. Olin aivan myyty. Joku sanoi, että kyseessä on hyvän mielen pyörä ja sellainen se ehdottomasti oli. Fiilis, joka sillä kruisaillessa tuli, oli kupliva ilo. Jos meidän pojat olisivat vähän pienempiä, niin olisin varmaan jo tehnyt tilauksen, hinnasta viis.

Laatikkopyörän kyytiin voisi laittaa isommatkin lapset, mutta kahdeksanvuotias esikoinen ajaa jo niin hyvin itse, että hänelle en enää halua antaa sitä vaihtoehtoa, että minä toimisin moottorina. Neljävuotias kuopuskin polkee juuri nyt tosi mielellään itse. ”Äiti, minä jaksan kyllä, ajan tosi lujaa, kyllä me ehditään”, kuuluu aina kun pitäisi mennä peräkärryn kyytiin. Ihana katsoa sitä sinnikkyyttä, millä toinen pienellä vaihteettomalla pyörällänsä sotkee menemään. Kovaa tuo meneekin, sen takia ei varmaan yhtään pyöräilykuvaa arkistoista löytynyt. Yksi potkupyöräretkikuva sentään.

Ps. Tämä ei ole ollut yhteistyöpostaus. (Sähköavusteisella) laatikkopyörällä oli vaan oikeasti mielettömän kiva ajaa. Minulla on viime aikoina ollut pyöräilyn ilo vähän kadoksissa, mutta tuo pieni kokeilu toi sen ainakin hetkeksi takaisin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Espoon latu, Espoon rantaraitti, lapset, pyöräily, 0 comments