Ruotsi

Kolmen valtakunnan juhannusvaellus

Kolmen valtakunnan juhannusvaellus

16-22.6.2019

Siitä saakka, kun olin katsellut juhannusyön aurinkoa Kevon vaellusreitillä yli vuosikymmen sitten, olin haikaillut uudestaan alkukesän vaellukselle pohjoiseen.

Nyt olin innoissani, olinhan sopinut ystäväni kanssa juhannusviikon yhteisen vaelluksemme ajankohdaksi. Kevään aikana seurasimme lumien sulamista ja ostimme junaliput Rovaniemelle. Sieltä pääsisi mihin osaan Lappia vaan.

Kun oli selvää, että tänä vuonna lumet sulivat Käsivarresta aiemmin kuin yleensä, oli myös selvää, mihin menisimme.  Tosin vielä menomatkalla junassa mietimme lähteäkö Kilpisjärveltä itään vai länteen. Mukana oli kartat sekä Suomeen että naapurimaiden alueille sekä edellisellä viikolla postissa saapunut Norjan autiotupien avain.

Päivä 1. Saapuminen Kilpisjärvelle ja lyhyt patikointi pois autotien varresta: 2.5 km

Päivän ensimmäisen bussin päätepysäkki oli Kilpisjärvellä. Jäimme pois retkeilykeskuksella, jossa täytimme vatsamme ja juomapullomme. Pienen odottelun jälkeen nousimme päivän toiseen ja viimeiseen bussiin, jolla pääsimme Suomen ja Norjan rajalle, Norjan puolella kulkevan retkeilyreitin alkupäähän.

Rajan parkkipaikalta kävelimme jonkin matkaa maantien vartta pitkin kunnes käännyimme varsinaiselle polulle.

Yleinen väsymys ja univelka painoivat. Kun polun varresta löytyi ensimmäinen sopiva leiripaikka, johon ei autotie näkynyt, laitoimme teltan pystyyn, vaikka valoa vaeltamiseen olisi riittänyt.

Lukuhetki ilta-auringossa

Uni tuli nopeasti. Aamulla sitä olisi varmasti riittänyt pidempäänkin, ellei aurinko olisi kuumentanut telttaa. Samalla kun kurkottelin avaamaan kaikkia mahdollisia tuuletusaukkoja, unenrippeet karisivat silmistäni.

Teltta Possuvaaran kupeessa, pienen lammen vieressä

Päivä 2. Kivikoita, lumilaikkuja ja auringonpaistetta matkalla Goldahytalle: 11 km

Aamu oli hidas, ei ollut enää mitään muita aikatauluja kuin paluubussi ja -juna viikon kuluttua. Laitoimme leirin kasaan ja lähdimme matkaan.

Ihan aluksi poikkesimme ihailemaan viereistä vesiputousta ilman rinkkoja.  Sen jälkeen olikin vuorossa päivän isoin nousu, joka sai puuskuttamaan ja miettimään rinkan sisällön keventämistä. Nousun jälkeen länteen avautuvat maisemat olivat vaivan arvoisia.

Lumiset tunturit

Tässä oli hyvä pitää lounastauko, minkä jälkeen alkoikin tasaisempi ylänköosuus. Maasto muuttui kivikkoisemmaksi ja hidaskulkuisemmaksi. Kävelyä rytmittivät pienten jokien ja lumilaikkujen ylitykset sekä valokuvaustauot. Tunsin lumesta ja auringosta melkein samanlaista riemua kuin aina syksyllä ensilumen leijaillessa maahan.

Reittimerkki on paljastunut lumen alta

Juuri ennen Goldahytalle laskeutumista reitti kulki rinteessä, jossa sulamisvesi valui kymmenissä pienissä puroissa alas laaksoon. Siinä aistit täyttyivät veden kimalluksesta, purojen solinasta ja kesän tuoksuista.

Päivä oli melkein tuuleton eikä itikoista silti ollut harmia. Eihän tällaisen pitäisi olla mahdollista. Goldahyttaa ympäröivä koivikko lumosi kauneudellaan.

Puroja rinteessä ennen Goldahyttaa

Koivikkoa alhaalla laaksossa
Saavuimme tuvalle uupuneina ja hikisinä. Uiminen olisi tehnyt hyvää, mutta tuvan ja järven välissä ollut suoalue ei näyttänyt kovin houkuttelevalta.

Paikalla oli kaksi tupaa, jotka olivat molemmat tyhjiä. Myöskään vieraskirjassa ei ollut montaa merkintää kesäkuulta. Siistissä tuvassa oli mukava yöpyä.

Goldahytta ulkoa

Goldahytta sisältä

Päivä 3. Vieläkin kivikkoisempi taival Goldahytalta Gappohytalle: 12 km

Aamulla nukutti pitkään. Taisimme lähteä liikkeelle vasta puolenpäivän aikaan. Polku kulki ensin Goldajärven rantaa, minkä jälkeen se nousi pois tunturikoivikosta takaisin kivikkoiselle paljakalle.

Jos mahdollista, tämä osuus oli vielä edellistä kivikkoisempi. Se, ja kuvaaminen tekivät matkanteosta jälleen hidasta.

Alla Goldajärvestä laskeva joki, joka ylitettiin siltaa myöten.

Goldajärveen laskeva joki

Tälle päivälle osui myös ensimmäinen joen ylitys, jossa piti ottaa kengät pois jalasta. Normaalisti Gåldahaugeninilta laskevan joen ylitys tapahtuu siltaa pitkin, mutta nyt ilmeisesti jäät olivat vieneet siitä osan. Vähän ylempää löytyi onneksi leveämpi ja matalampi paikka, josta joen saattoi ylittää turvallisesti. Vaellussauvat olivat kivikkoisella pohjalla enemmän kuin tarpeen.

Minulla oli ensimmäistä kertaa ylitysjalkineina vain vanhat merinovillasukat. Olin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Sukat suojasivat jalkapohjia tarpeeksi ja ote pohjaan oli hyvä. Lisäksi sukat kuivuivat nopeasti eivätkä lisänneet paljon painoa märkinäkään.

Gåldahaugenin rikkinäinen silta

Polku oli hyvin merkitty eikä siitä kivikoissa oikeastaan tehnyt kauheasti mieli poiketa. Reitti kulki useamman hienon kanjonin pohjalta. Siellä tunsi itsensä pieneksi, kun ajatteli niitä jäämassoja, joiden jälkiä nuo uomat varmasti olivat.

Mäkiä ja kivikkoa tuntui jatkuvan loputtomiin.

Kivikkoinen joenuoma


Eräällä juomatauolla katsoin karttaa ja arvioin, että matkaa Gappohyttalle olisi enää noin puolitoista kilometriä. Läksimme jatkamaan matkaa ja tulimme pian kilometrikyltin luokse. Hämmentävästi kyltti väitti matkaa olevan vielä 3.3 km. Kävellessäni eteenpäin ihmettelin, miten saatoin olla niin väärässä. Kunnes hetken kuluttua tuvan siluetti tuli näkyviin ja tajusin, että kilometrikyltti oli kiinnitetty väärään tolppaan. Tyhjiä tolppia kun oli näkynyt matkan varrella useampikin. Täytyy myöntää, että olin aika helpottunut.

Juuri ennen Gappohyttaa ylitetetään vielä Gappojoki kiviä myöten ja kiivetään kohtalainen mäki ylös tuvalle. Tupa, tai oikeammin tuvat ovatkin upealla paikalla mäen päällä.

Gappohytta

Täälläkin oli kaksi isoa, samanlaista tupaa sekä vielä yksi pienempi koirien kanssa matkaaville. Tällä kertaa toisessa tuvassa oli jo seurue, joka näytti asettautuneen sinne mukavasti sekä lämmittäneen tuvan meidän makuun hieman liian lämpimäksi. Päätimme siis majoittua toiseen isommista tuvista, jossa saimmekin olla yön kaksistaan.

Päivä 4. Pilvisessä säässä Pältsatunturin juurelle: 7 km

Gappohyttalta otimme suunnan kohti Pältsatunturia. Enimmät kivikot olivat jääneet taakse ja lähdimmekin seuraamaan kesäpolun sijaan ensin talvireittiä, ja sitten poikkesimme siltäkin omalle polullemme. Kulkeminen oli paljon edellispäivä kevyempää, mutta sää oli muuttunut viileämmäksi.

Talvireitti kohti Pältsaa

Saavuimme Njearrejoen varteen, jonka ylittämistä harkitsimme. Olimme pallotelleet Pältsalle kiipeämistä, mutta pilvisessä ja tuulisessa säässä leveän joen ylitys ja Pältsan huiputus eivät kauheasti houkutelleet.

Jatkoimme siis etelään kunnes tulimme kohtaan, jossa Njearrejoki yhtyy Pältsajokeen. Leiriydyimme hienolle paikalle pienen tunturin rinteeseen. Toisella puolellamme suon keskellä meanderoivan joen takana näkyivät pitkät hiekkaharjut, joita pitkin kulkee reitti Gappohytan ja Pältsastuganin välillä. Toisella puolella laski Njearrejoki putouksineen. Takanamme kohosi Pältsä, jonka huippujen ympärillä pilvet etsivät reittejään.

Meanderoiva joki

Aurinko koitti välillä pilkistää pilvien takaa, mutta pysyi kuitenkin piilossa melkein koko illan. Lättyjä paistaessa sai jo kaivaa untuvatakin päälle.

Päivä 5. Ylityspaikkojen etsintää sekä omien rajojen löytämistä. Lopulta saunaan Pältsa-tuvalle: 12 + 3 km

Aamulla pilvet olivat kaikonneet. Ylitimme Njearrejoen suiston kohdalta ja lähdimme kapuamaan ylöspäin. Jätimme rinkat sopivaan paikkaan jatkaaksemme kiipeämistä kevyemmin kantamuksin tavoitteena nousta Pältsän rinnettä ylös niin pitkälle kuin hyvältä tuntuu. Kiipesimme ja pysähtelimme katselemaan maisemia.

Tiedän, että korkeat paikat ovat kompastuskiveni. Oli silti hämmentävää löytää omat rajansa jo kaukana Pältsan huipusta. Kun rinne muuttui kivikoksi, jota piti kiivetä nelinkontin, satuin vilkaisemaan alas Pätsajoen laaksoon. Oksetti ja pyörrytti. Päätös lähteä takaisin alas oli helppo tehdä, mutta jonkin aikaa piti hengitellä rauhassa ennen kuin uskalsin liikkua uudestaan.

Maisema Pältsan rinteeltä

Pältsan rinteestä kohti Pältsajoen laaksoa

Pältsä jäi siis huiputtamatta. Takaisin rinkkojen luokse päästyämme olikin jo lounasaika. Katselimme karttaa ja mietimme mihin suuntaan lähtisimme. Jokien ylityksiä olisi joka tapauksessa luvassa. Mielenkiintoisinta olisi lähteä suuntaan, jossa emme vielä olleet käyneet. Niinpä päätimme ottaa riskin, että joutuisimme palaamaan samoja jälkiä takaisin ja lähdimme jatkamaan matkaa suoraan etelään.

Päästyämme Bealcanvaggin rantaan, kävi nopeasti selväksi, että ylityspaikkaa joutuisi todennäköisesti etsimään jonkin aikaa. Ylävirtaan siis.
Hiki valui ja itikatkin olivat nousseet piiloistaan. Tuntui jo, että tästä joesta emme pääsisi yli. Jätimme rinkat selästä ja päätimme käydä tarkistamassa vielä yksien sivujokien yläjuoksun. Viimein joesta löytyi kuin löytyikin hieman leveämpi kohta. Vielä testiylitys ja saatoimme lähteä hakemaan rinkkoja.

Bealcanvaggin ylityskohta

Loppumatkan pitäisi olla helppoa, ajattelin. Periaatteessa alamäkeä ja tupakin jo näkyi horisontissa. Näin olikin, jos vain vilkaisi karttaa, jossa käyräväli oli 20m. Muutama nousu ja lasku matkan varrella oikeasti oli sekä aika paljon suota.

Kello oli jo melkein yhdeksän Ruotsin aikaa, kun vihdoin pääsimme perille. Toiset tuvalla yöpyjät olivat jo nukkumassa. Tupaemäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja kysyi, haluaisimmeko vielä lämmittää saunan. Eipä siihen voinut kieltävästi vastata.

Päivä 6. Juhannusaattona vesisateessa takaisin Suomeen: 14 km

Kuudes vaelluspäivä oli vetinen. Taivaalta vihmoi sadetta melkein taukoamatta. Polut muistuttivat enemmän puroja kuin kulkuväyliä ja järvet vaikuttivat isommilta kuin kartassa. Soitakin jälleen riitti.

Polkuja vai puroja

Ilman lämpötila taisi olla jossain viiden asteen tienoilla. Vaikka kuorivaaatteiden alla oli merinovillaa ja fleeceä ja käsissä saderukkaset, niin pysähtyesssä tuli nopeasi kylmä. Suoraan pussista syöty retkiruokalounas piti lusikoida vauhdilla, sillä sekin jäähtyi alta aikayksikön.

Jossain vaiheessa sade rupesi tulemaan läpi kuoritakistani. Liekö liian vanha vai muuten vaan huono. Jalat olivat tietysti litimärät, olinhan liikkeellä kevyillä paljasjalkakengillä. Tästäkään huolimatta en vaihtaisi enää tavallisiin vaelluskenkiin, mutta seuraavalla kerralla voisin ottaa neopreenisukat testiin tällaisia päiviä varten.

Maisemia ei kauheasti näkynyt pilvien ja sateen lomasta, mutta karulla ylängöllä oli kaikesta huolimatta hieno tunnelma. Tuli mieleen muutaman vuoden takainen Stora Sjöfalletin reissumme.

Huiput pilvessä

Viimeiset kilometrit Kolmen valtakunnan rajapyykille tuntuivat hurjan pitkiltä. Tunturikoivikko ja pilvet peittivät näkyvyyden. Jossain vaiheessa tajusin vielä, että on juhannusaatto ja Kuohkimajärven tuvassa saattaisi olla enemmänkin porukkaa. Noh, teltassa yöpyminen ei sinänsä haittaisi, kunhan saisi vaatteet kuivateltua tuvassa.

Vihdoin tupa oli edessämme ja vielä valmiiksi lämmitettynä. Meitä ennen oli saapunut kaksi rauhallista seuruetta. Toinen, koirien kanssa liikkunut, siirtyi yöksi telttaan nukkumaan, joten tuvassa oli loppujen lopuksi hyvinkin väljää.

Kuohkimarjärven autiotupa

Päivä 7. Mallan luonnonpolkua ja maantietä pitkin hotelliin: 17 km

Viimeinen päivä valkeni poutasäässä, mutta ennuste näytti sateen alkavan iltapäivään mennessä ja kestävän seuraavaan päivään saakka. Emme pitäneet kiirettä, kun kuitenkin kastuisimme.

Muut yöpyjät lähtivät tahoilleen. Me kävelimme aamupäivällä katsastamaan kolmen valtakunnan rajapyykin, josta olimme edellisenä iltana painaneet ohi vain hieman sivulle vilkaisten.

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Kun palasimme takaisin tuvalle laittamaan lounasta, oli sinne jo tullut uusia asukkaita. Lounasta laittaessa oli mukava jutustella ja jakaa kokemuksia retkistä, ruoista ja varusteista. Oltiinkin sitten jo pitkällä iltapäivässä kun vihdoin lähdimme matkaan.

Jälleen taivalsimme sateessa, eikä siinä paljoa tullut maisemia katseltua. Kuin ihmeen kaupalla sade taukosi juuri Kitsiputouksen kohdalla.

Tässä vaiheessa vaelluksen päättyminen rupesi tuntumaan konkreettiselta. Edessä olisi enää sateinen yö Saanan juurella sekä aamulla siirtyminen bussiin. Ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, vaikka yksi jälkiruokakin oli vielä rinkassa jäljellä.

Kitsiputouksen ylitys tapahtuu kiviä pitkin, siltaa täällä ei ole. Tähän aikaan vuodesta vettä on sen verran paljon, että ylitse ei pääse kuivin jaloin. Meidän tapauksessa ei muutenkaan kuivin varustein, sillä tässä kohtaa tapahtui reissun ainoa vahinko joen ylityksessä. Kaatuminen kylmään veteen sinetöi päätöksen. Nukkuisimme seuraavan yön sisätiloissa, mikäli vapaata majoitusta Kilpisjärveltä vielä löytyisi.

Jatkoimme matkaa ja sadekin alkoi uudestaan. Ei tehnyt mieli kauheasti pysähdellä, painoimme vain menemään. Matka tuntui raskaalta, kivet olivat liukkaita ja maa märkää. Kilpisjärven retkeilykeskus oli täynnä, joten meidän pitäisi päästä kylälle saakka.

Bussit eivät juhannuspäivänä kulje. Olisimme tietysti voineet yrittää kysellä taksikyytiä tai edes nostaa peukun pystyyn. Näiden vaihtoehtojen sijaan painoimme suomalaisella sisulla viimeiset viisi kilometriä maantien laitaa. Molemmat ihmettelimme, miten voi tuntua niin järjettömän raskaalta, kunnes puoli Hotelli Kilpiksen pihassa puoli kymmeneltä illalla tajusimme, ettemme olleet pahemmin syöneet Kuohkimajärven lounaan jälkeen. 17 km ilman kunnon välipaloja veisi varmaan mehut kenestä tahansa.

Paljasjalkakengät reissun lopussa

Hotellin ravintolan keittiö meni kymmeneltä kiinni, mutta ihana vastaanottovirkailija kertoi meille, että jos vain tekisimme tilauksen ennen kymmentä, niin mitään kiirettä syömisellä ei olisi. Rantasaunaankin olisi voinut vielä mennä, mutta sekä syömään että saunaan ei olisi ehtinyt.

Valitsimme syömisen ja pikaisen huoneessa käynnin jälkeen olimme ravintolan pöydässä varmasti hieman tunkkaisissa varusteissa. Voi, miten ruoka näytti  kauniilta ja maistui hyvältä. Maantiekilometrit katosivat ajatuksista ja autuas olo täytti mielen.

Vaelluksen ruoat

Aamupalat, lounaat ja päivälliset valmistimme yhdessä. Aaamupalaksi meillä oli puuroja sekä erilaisia lisukkeita kuivatuista marjoista ja hedelmistä tai valmiskiisseleistä. Lisäksi molemmilla oli mukana leipää, välipaloja ja herkkuja. Itse otin välipaloja n. 100g/päivä, mikä oli juuri sopiva määrä, kun söimme kaksi lämmintä ruokaa.

Lounaaksi meillä oli sekä marketin valmiita pasta-aterioita että kylmäkuivattuja retkiruokia. Päivälliseksi valmistimme aina jotain vähän parempaa, välillä myös jälkiruoan. Retken paras ruoka oli Tunturikeittiön reseptillä tehty arabialainen pata. Jälkkäreistä parhaiten mieleen jäi ystäväni tekemä suklaavanukas ranskanpastillirouheella höystettynä.

Kokeilin tälle retkelle myös Minna Jakosuon ohjeella tehtyjä energiapatukoita lime-kookosversiona. En millään viitsinyt kääriä patukoita yksittäin, joten evääni oli enemmänkin yksi iso energiaklöntti, josta veistelin sopivia paloja. Hyvältä maistui silti, vaikka näytti varmaan hieman epäilyttävältä.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 0 comments

Syksyinen Stora Sjöfallet

6-12.9.15

Viime syksynä, seitsemän vuoden tauon jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen ja pääsin pidemmälle vaellukselle ilman lapsia. Huono äiti -fiilis kyllä vaivasi, 2½-vuotias kuopus aloitti päivähoidon pari viikkoa ennen reissua, ja olisi varmasti kaivannut äitiä kotona. Päätin kuitenkin lähteä, olin itse ollut jo puoli vuotta töissä ja poika oli sinä aikana kiinnittynyt enemmän isäänsä. Lisäksi ihana mummu auttoi hoidossa ettei tullut pienelle kovin pitkiä hoitopäiviä äidin poissaollessa.

Stora Sjöfallet -kansallispuisto Ruotsin Lapissa on vähemmän tunnettu kuin naapurinsa Sarek, mutta hieno paikka silti. Jalkojen alla kivikkoa, suota, pajukkoa, pieniä järviä ja jokia sekä vähän lisää kivikkoa. Tuulettomina päivinä ympärillä miljoona inisevää öttiäistä, mutta kun nostaa katseen hieman ylemmäs, niin maisemat ovat huikaisevan kauniita.

ruotsalaisen yöjunan makuuhyttiSelvittellessäni etukäteen reittiä pääkaupunkiseudulta Stora Sjöfallettiin päädyin siihen, että vaihto yöjunasta Haaparannan puolelle bussiin olisi mennyt liian tiukille. Siispä lensin Tukholmaan, jossa reissukaverini asuu. Jatkoimme yhdessä Ruotsin puolen yöjunalla Jällivaaraan (Gällivare), josta kulkee bussi no 93 kansallispuistoon (aikataulut löytyvät Norrbottens länstrafikin sivuilta).
Bussi liikennöi ilmeisesti kevättalvesta syksyyn, sillä ainakaan tällä hetkellä ei loppuvuoden aikatauluja löydy. Aikataulut on sovitettu yöjunien aikatauluihin, mutta sen verran väljästi, että odotellessa ehtii käydä syömässä tai ostoksilla Jällivaaran keskustassa.

Yöjunassa meillä oli paikat kuuden hengen hytissä. Päiväsaikaan kaksi alinta sänkyä toimi penkkeinä, yöksi matkustajat säätivät ne itse sängyiksi seinältä löytyneen ohjeen mukaan (pahoitteluni hieman epätarkasta kuvasta). Hetki meni ohjeita pähkäillessä, mutta yhteistyöllä onnistui. Rinkoille ei hytissä ollut tilaa, vaan ne piti viedä vaunun toisesta päästä löytyvään säilytyskoppiin. Paluumatkalla sainkin sitten vähän kaivella omia tavaroitani muiden rinkkojen alta, koska jäin pois jo Arlandan asemalla.

yöjuna, Ruotsi
ohje yöjunan penkkien muuttamiseksi sängyiksi ja takaisin

Alunperin ajatuksemme oli mennä bussilla Ritsemiin saakka ja sieltä venekyydillä järven yli Akka-tunturin juurelle. Syksyn viimeinen venekyyti oli kuitenkin mennyt edellisenä päivänä, joten teimme ympyrälenkin Suorvan padolta. Kuljimme kuusi päivää polkujen ulkopuolella ja vain muutaman kerran näimme muita kulkijoita, emmekä silloinkaan jutteluetäisyydeltä. Pysyttelimme kartalla näkyvällä alueella (klikkaa kuvaa isommaksi), emme ahnehtineet kilometrejä emmekä korkeusmetrejä vaan nautimme olostamme ainoana tavoitteena olla viikko erämaassa.

Kartta Stora Sjöfallet -kansallispuistosta

Säät suosivat suurimman osan aikaa, mutta tuuli oli ajoittain kova eikä tuulensuojaa löytynyt kuin isojen kivilohkareiden takaa tai jyrkempien rinteiden vierestä. Tuuli piti hyönteiset loitolla, mutta pysähtyessä tuli äkkiä kylmä. Kun yhdistää sateen ja kovan tuulen, niin illalla ei ole telttapaikan suhteen kovin kranttu. Alla oleva kuva ei ole vinossa, teltta on.

Teltta rinteeseen pystytettynä

Rinkkaa kantaessa pohkeet olivat kovilla ja askeleita tuli otettua paljon enemmän kuin kartasta ensivilkaisulla voisi kuvitella; kivien yli tai ympäri, kurun toista reunaa alas ja toista ylös ja sitten sama uudestaan. Ei silti tarvitse kahta kertaa miettiä lähtisinkö samalle reissulle uudestaan. Hienoimmat paikathan ovat yleensä pienen (tai ison) vaivannäön takana. Omasta mielestäni reissun ehkä mieleenpainuvin paikka on alla olevassa kuvassa. Niin karua, että tunsin olevani sadussa tai toisella planeetalla.

Stáhpaijåhkån maasto on kuin toiselta planeetalta

Reitin valinnan kanssa sai olla aika tarkkana, osittain maasto oli helppokulkuista, välillä taas kaikkea muuta. Etenkin jokia ylitettäessä piti vähän miettiä lähteäkö etsimään ylityspaikkaa ylä- vai alajuoksulta. Joskus isompi joki muodostui ylärinteen pienten purojen yhdistyessä isommaksi. Joskus taas ylhäällä huippujen välissä oli järvi, josta joki lähti ensin leveänä ja sitten alhaalla suistossa haarautui useaksi matalammaksi ja helpommin ylitettäväksi haaraksi. Kartta piti siis olla käsillä kaiken aikaa, vaikka muuten suunnistaminen tällaisessa puuttomassa maastossa on aika helppoa.

Olimme liikkeellä syyskuun toisella viikolla ja vaikka lähtiessä koivut olivat vielä vihreitä, maaruskaa näkyi jo. Ensimmäistä ja viimeistä yötä lukuunottamatta kuljimme puurajan yläpuolella, mutta palatessamme Suorvan padolle saimme huomata puidenkin jo saaneen keltaisen ja punaisen sävyjä.
Viimeisiä kilometrejä kulkiessa näköpiirissä häämötti järven toisella puolella kulkeva tie, jolla autojen valot välkkyivät illalla. Haikeaa.

Ruskan sävyt alkoivat näkyä vaellusviikon loppupuolella, näkymä Akkajärvelle

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, oma aika, Ruotsi, Stora Sjöfallet, vaellus, yöretki, 6 comments