talvi

Pieni talvinen yöretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Pieni talvinen yöretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Haaveilen joulusta autiotuvassa erämaan keskellä. Takana olisi raskas hiihtopäivä ja pakkanen paukkuisi nurkissa. Ihan vielä ei ole tuon retken aika, mutta tänä jouluna pääsin pienen askeleen lähemmäksi haavettani.

Joulupäivän iltana laitoimme puolisoni kanssa lumikengät jalkaan ja nostimme rinkat selkään. Edessä oli neljän kilometrin taival yöksi pienelle Montellin majalle, joka lepää kolmen keron välissä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.

Lähtöpisteemme oli Vuontisjärven rannalla. Puolessa välissä järvenselkää saatoimme sammuttaa otsalamput. Melkein täysi kuu nousi takaamme valaisemaan maisemaa.

Järven yli tasamaata matka taittui helposti, kunnes jään päällä oleva sohjo jäätyi isoiksi kokkareiksi lumikenkien pohjiin ja sauvoihin. Päästyämme järven toiselle puolelle, oli otettava puukko esiin ja hakattava jäälohkareet irti.

Järven vastarannalla oli kyltti, joka osoitti reittiä määränpäähämme. Loppumatka olisikin pelkkää ylämäkeä, Röyninkurun muotoja seuraillen.

Lähdimme kulkemaan moottorikelkan jälkeä pitkin. Jonkinlainen latu-urakin kurussa ilmeisesti kulki, ja puurajassa sen yhytimmekin. Rannan hämärässä metsässä ladun alkupää jäi meiltä huomaamatta.

Moottorikelkan jälki helpotti kulkemista ja suunnistamista, minkäänlaisia reittimerkkejä emme missään vaiheessa huomanneet. Vaikka reittimme kulkikin kurua pitkin ylöspäin, ilman valmista jälkeä olisi kompassin kanssa pitänyt olla tarkkana.

Metsän siimeksessä otsalamppu oli taas tarpeen, varsinkin kun pilviverho peitti vähitellen taivaan. Välillä kuu pilkisti pilvien raosta ja lumiset puut loivat kauniita varjoja ympärillämme.

Olin jo näkeväni kahden rakennuksen kattojen ääriviivat hämärän keskellä. Saatoin tosin vain kuvitellakin, nähdä mitä toivoin näkeväni. Katsoin toisaalle ja kattojen hahmot olivat hävinneet. Jatkoimme matkaa ja kohta olin varma. Tupa oli melkein edessämme.

Montellin maja ja puuvaja joulukuun valossa

Maja oli pimeä, vain takassa hehkui pieni hiillos edellisten kävijöiden jäljiltä. Surullista kyllä, hiilten seassa lojui kolme tölkkiä, jotka siirsimme roskapussiimme.

Montellin majan lavereille mahtuu periaatteessa neljä henkeä, tosin silloin tuvassa on varmasti aika tiivis tunnelma ja jonkun jalat ehkä roikkuvat laverin reunan yli.

Tuvassa on kaunis avotakka, jonka edessä on tunnelmallista istuskella. Kovimmilla pakkasilla tuvan lämmittäminen voi olla haastavaa, silloin kannattanee suunnata vain kilometrin päässä sijaitsevaan uudehkoon Nammalakurun tupaan. Nyt pakkasta oli vain kymmenkunta astetta, joten saimme hyvät yöunet kolmen vuodenajan makuupusseissamme.

Näkymä Montellin majan pihasta Vuontisjärven suuntaan

Aamulla taivas oli taas kirkas ja kuu oli edelleen taivaanrannan yläpuolella. Hiljalleen myös kaamoksen vaaleansiniset ja -punaiset sävyt alkoivat hehkua taivaanrannassa. Katselin viereisiä huippuja ja mietin, koukkaisimmeko paluumatkalla Saivokerolle vai Vuontiskerolle.

Vuontiskero vei voiton. Keron päällä oli lunta vielä vähänlaisesti ja laakealla laella tuuli sen verran ettei sinne tehnyt mieli pysähtyä.

Vuontiskeron päällä tuuli paljastaa kivikon

Suuntasimme takaisin Vuontisjärvelle pitkin kivikkoista rinnettä. Vähitellen kivikko muuttui koivikoksi ja näin mielessäni kuinka kesällä puro solisee vehreässä kurussa. Puikkelehdimme puiden välistä alaspäin kunnes yhytimme saman moottorikelkan jäljen, jota pitkin olimme edellisenä iltana taivaltaneet. Pian olimme taas järven rannassa.

Tunturikoivikkio Röyninkurussa

Tämän pienen retken lisäksi pystytin joululomalla telttani mökin läheisyyteen, suon laitaan ja kokeilin makuupussieni lämpimyyttä talvitelttailua ajatellen. Reilun viidentoista asteen pakkasessa laitoin kaksi kolmen vuodenajan makuupussia sisäkkäin ja heräsin yöllä siihen, että oli minulla oli kuuma. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnin korvissani.

Jonain talvena tulee vielä minunkin aikani vetää ahkiota itäkairassa.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lumikenkäily, oma aika, Pallas, talvi, yöretki, 2 comments

Siirtymäriitti Salamajärvellä

Olin painanut vanhan työpaikan oven perässäni kiinni ja uusi työ alkaisi vasta reilun viikon kuluttua. Mikä olisikaan parempi tapa siirtyä myös henkisesti ajanjaksosta toiseen kuin toteuttaa pitkään mielessä pyörinyt unelma hiihtovaelluksesta. Niinpä tammikuisena lauantai-iltana hieman ennen puoltayötä pysäköin autoni Huttukankaan parkkipaikalle Salamajärven kansallispuistossa. Aivan ensimmäiseksi katseeni osui lyhtyyn, joka oli ripustettu opastaulun viereen retkeilyreittien lähtöpisteeseen. Tunsin heti oloni tervetulleeksi.

Reitin alkupää Huttukankaan parkkipaikalla

Yöksi Heikinjärven rantaan

Taivas oli pilvessä, mutta otsalampun saattoi silti sammuttaa ahkion pakkaamisen jälkeen. Vilkaisin karttaa ja pakkasin sen sitten epähuomiossa ahkion sisälle. Matkaa Heikinjärven laavulle olisi vain puolitoista kilometriä helpossa maastossa. Olin kuitenkin tullut katsoneeksi karttaa huolimattomasti ja suuntasin järven pohjoispuolelle. Kun tajusin virheeni, en enää lähtenyt hiihtämään takaisin etelärannalle, vaan pystytin teltan siihen missä olin. Näin siitäkin huolimatta, että kansallispuiston alueella saisi leirityä vain nuotiopaikkojen välittömässä läheisyydessä. Yksin, väsyneenä ja nälkäisenä päätin että pysähtyminen olisi järkevämpi ja turvallisempi ratkaisu kuin matkan jatkaminen.

Etukäteen suurimpia mietinnän aiheitani oli ollut, kuinka uskaltaisin nukkua yksin teltassa. Sen verran pitkä päivä oli takana, että uni tuli heti enkä kerennyt miettiä pimeänpelkoa.

Telttapaikka Heinkinjärven rannassa

Ensimmäinen päivä  – aavaa suota ja yö jokivarressa

Herättyäni sumuiseen aamuun päätin suunnata edelleen pohjoiseen, yli Heikinjärvennevan. Kuukautta myöhemmin tämä reittivalinta ei olisi enää ollut mahdollinen, sillä osassa kansallispuistoa on liikkumisrajoituksia kevättalvella.

Pakkasta oli muutama aste, metsäsuksi kantoi ja tasaisella suolla oli kevyt edetä ahkion kanssa. Maisema ympärilläni oli mustavalkoinen ja aivan hiljainen. Suunnistaminen oli samankaltaista kuin meloessa, kartallakin näkyi saaria ja salmia. Etäisyyksien hahmottaminen oli hankalaa, joka puolella näytti samanlaiselta. Kartalla pysyin parhaiten, kun tarkastelin saarten ja suota ympäröivien kangasalueiden korkeuskäyriä.

Heikinjärvenneva

Nevan ylitettyäni poistuin vajaaksi vuorokaudeksi kansallispuiston alueelta ja maasto muuttuikin täysin erilaiseksi. Oli hakkuuaukeaa, metsäautoteitä sekä ojitettua suota. Tuntui, etteivät retkeilykartta ja ympäröivät maamerkit täsmänneet toisiinsa enää ollenkaan. Hakeuduin lähemmäksi pohjois-eteläsuunnassa kulkevaa Koirajokea, ehkä jopa vähän liian lähelle. Kuten arvata saattaa, joenvarren pusikko ei ollut kaikkein helpoin maasto ahkion kanssa kuljettavaksi. Useampaan kertaan jouduin irrottamaan ahkion, jotta pystyin edes kääntymään. Lopulta löysin teltalle mukavan paikan, johon koneiden jäljet eivät näkyneet. Teltassa maatessani kuuntelin etäistä Koirakosken kohinaa. Mieli oli täysin tyhjä turhista ajatuksista. Ihan kuten ympäröivä metsäkin.

 Toinen päivä – retken haastavimmat hiihto-osuudet

Toinen hiihtopäivä alkoi metsäkoneen kulkemaa tietä seuraillen. Kansallispuiston pohjoispuolella kulkevaa autotietä pitkin pääsin Koirajoen itäpuolelle ja sitä myöden takaisin puiston alueelle. Reitin linjaus metsässä oli helppo nähdä, mutta sitäkin hankalampi kulkea. Liian korkeaksi pakattu ahkio kaatui kyljelleen pitkospuilta ja kivikkoinen maasto pakotti välillä ottamaan sukset pois jalasta. Vaikka metsän keskellä kulkeva reitti oli todella kaunis, olin kovin helpottunut päästessäni takaisin suolle.

takaisin Salamajärven kansallispuiston alueella
vähän lumen peittämät pitkospuut saavat ahkion kaatumaan
mahdotonta kivikkoa metsäsuksien ja ahkion kanssa taivaltavalle
vihdoin takaisin suolla

Kolmas yöpymispaikkani oli jälleen Koirajoen varressa, tällä kertaa idyllisellä Talviahon nuotiopaikalla. Tuntui luksukselta viritellä nuotiota ja hakea vesi vieressä kohisevasta avoimesta joesta. Ruoka ei meinannut maistua, mutta pakotin itseni syömään. Tiesin, että tyhjällä vatsalla nukkumaanmeno johtaisi todennäköisesti paleluun yön aikana.

Talviaho, Salamajärvi

Kolmas päivä – Talviaholta takaisin Huttukankaalle

Kolmas hiihtopäivä oli edellistä paljon helpompi. Kuljin soita myöden sen minkä pystyin ja osasin jo tulkita karttaa. Tiesin ettei siihen oltu merkitty kuin isoimmat kivikot, joiden ympärillä olisi pienempää kivikkoa suurella alueella. Arvasin myös, että lehtimetsä suon laidalla olisi käytännössä läpipääsemätöntä pöpelikköä.

Pyydyskosken avoimella kodalla pidin pidemmän tauon ja kokkasin lounaaksi kauraomenapaistosta vaniljakastikkeella. Täällä näin ensimmäistä kertaa jälkiä muista retkeilijöistä. Kodan lähellä oli selvästi ollut teltta ja sielä lähti myös latu kohti Heikinjärveä. Todella kauniilla paikalla tämäkin kota, ja kaikki rakenteet siistissä kunnossa.

Pyydyskosken kotalaavu
Pyydyskosken silta

Kello oli vasta kolme iltapäivällä, kun saavuin Heikinjärven laavulle, jossa olin ajatellut olla viimeisen yön. Alkoi sataa lunta ja tunsin oloni äärimmäisen väsyneeksi. Ajatus pitkästä illasta laavulla ja yöstä hieman jo kosteassa makuupussissa ei yhtäkkiä houkuttanukaan. Niinpä jatkoin matkaani parkkipaikalle saakka.

Viimeisen yön vietin laavun sijaan sadan kilometrin pääsä Saarijärvellä, ihanassa Purola Farm -maatilamajoituksessa. Puusauna ja lämmin peitto kruunasivat retken. Seuraavana päivänä kotiin ajaessani tajusin, että kuume on nousemassa. Siksi siis edellinen päivä oli tuntunut niin raskaalta helposta hiihto-osuudesta huolimatta.

Retki oli tähän kohtaan elämää täydellinen, ja nyt tiedän että jonakin päivänä tulee sopiva hetki myös pidemmälle hiihtovaellukselle pohjoisessa. Tiedän myös, että pimeä ei pelota minua enää yhtä paljon kuin vielä vuosi sitten.

Muutama sana varusteista

Vaikka tämä oli ensimmäinen hiihtovaellukseni, en ostanut retkeä varten uusia varusteita. Sukset, sauvat ja ahkion vuokrasin Liizistä, jota voin lämpimästi suositella. Teltan lumiankkureina käytin vuosia sitten kivikkoista maastoa ajatellen ompelemiani kangaspusseja, jotka toimivat mainiosti ainakin näin metsäisessä maastossa.

Pakkasta oli koko retkeni ajan alle kymmenen astetta. Makuupussini oli periaatteessa tarpeeksi lämmin tähän säähän, mutta kolmantena yönä kosteus jo selvästi alensi sen lämpöarvoja. Tuulettomassa, sumuisessa ja lumisateisessa säässä pussia ei saanut mitenkään kuivatettua. Seuravalla kerralla otan varmasti mukaan myös toisen, ohuemman makuupussin imemään kosteutta.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in hiihto, kansallispuisto, oma aika, Salamajärvi, talvi, vaellus, yöretki, 2 comments