vaellus

Harmaa Karhunkierros

18-23.11.16

Karhunkierrokselle? Tähän aikaan vuodesta?
Joo.
Hiljaisuus… okei.
Uusi hiljaisuus… siellä on varmaan pimeää ja kylmää.
Joo 🙂

Kynttilän hehku näkyy Siilastuvan ikkunastaSesonkiaikoina Suomen suosituimmilla vaellusreiteillä riittää retkeilijöitä. Karhunkierros Kuusamossa on yksi näistä kohteista, joista kaikki ovat kuulleet ja moni on itsekin käynyt ainakin päiväseltään. Maisemat ovat jylhät ja retkeilyrakenteet kunnossa. Kuitenkin, jos on valmis hieman tinkimään ajankohdasta ja sääoloista, niin on mahdollista että näissä upeissa puitteissa saa vaeltaa ihan yksin.

Googletin etukäteen ”Karhunkierros marraskuussa” ja huomasin kyllä, että tällä haulla tuli paljon vähemmän relevantteja osumia kuin vaikkapa ”Karhunkierros syyskuussa”. Silti olin yllättynyt, ettei yhdessäkään tuvassa ollut muita yöpyjiä. Oikeastaan ainoat näkemämme ihmiset koko aikana olivat lauantaina pientä Karhunkierrosta kiertäneet päiväretkeilijät sekä yksi pariskunta Kiutakönkään lähellä. Lisäksi ensimmäisenä yönä puolenyön jälkeen joku kävi Siilastuvan terassilla, kurkisti sisään, sanoi: ”On siellä porukkaa” ja jatkoi matkaa.

Jussinkämpän vieraskirjasta selvisi, että olimme neljännet tuvassa marraskuun aikana yöpyneet. Myönnän, että tuntui melkein pahalta lämmittää kahdenkymmenen hengen hirsilukaalia kahdelle hengelle yhtä yötä varten. Vieläpä vähän märillä puilla. Samaisessa vieraskirjassa luki, että syyskuun toisella viikolla paikalla oli ollut 40-50 henkeä. Suora lainaus: ”Ihan sikana porukkaa.”

Taivalköngäs

Ihka ensimmäinen autiotupiin perustuva vaellus on siis nyt takana. Koska olin vieläpä liikkeellä ilman lapsia, niin rinkka painoi ihmeellisen vähän, puuttuihan sieltä teltta sekä lasten varusteita ja ruokia. Olo oli muutenkin vapaa, kun ei ollut vastuussa kenestäkään. Tuntui siltä, että voisi juosta ja hyppiä koko Karhunkierroksen läpi.

Oikeastaan ihmeellistä onkin miten tuohon samaan rinkkaan saa niin paljon enemmän tavaraa ahdettua ja kiinnitettyä, jos vain oikein yrittää. Varsinkin niillä retkillä, jotka olen tehnyt yksin lapsen/lasten kanssa, on kantamus ollut ihan kesäkelilläkin aika paljon painavampi.

Näkymä harmaalle joelle Jussinkämpän rannasta

Kävelimme Juuma-Ristikallio -välin sekä poikkesimme ilman rinkkoja Kallioportissa ja Oulangan kanjonilla. Vuodenajasta huolimatta matka pääkaupunkiseudulta reitin varteen ja takaisin sujui täysin julkisilla. Ei toki kovin nopeasti tai helposti, menomatkalla istuin yhteensä seitsemässä eri junassa, bussissa tai pikkubussissa ja matka kesti yli 20h suuntaansa. Siinä ehti mieli rauhoittua kiireisen työviikon jälkeen.

Karhunkierroksen varrella riittää jyrkkiä rinteitä ja hienoja koskia. Vastapainona on sitten myös hieman jopa tylsää kangasmetsää. Oulangan kanjoni (alla), oli minusta ehdottomasti yksi hienoimmista reissulla näkemistämme paikoista. Kuva ei mitenkään tee oikeutta paikalle, joka oli minusta jopa vaikuttavampi kuin reitin varsinainen päänähtävyys, Kiutaköngäs.
  Näkymä alas Oulangan kanjoniin

Reissun aikana oli, kuten odotettu, märkää ja pimeää. Satoi vettä, räntää ja lunta. Jos ei satanut, niin kosteus tuntui tiivistyvän suoraan ilmasta ja kastelevan kaiken. Kenkäni olivat joka ilta aivan litimärät. Sitten yhtenä päivänä näimme häivähdyksen auringosta. Hetken verran maisemassa oli muitakin värejä kuin musta ja valkoinen.

Jäätynyt Oulankajoki

Jäkälän hauskasti kuvioima kivi Hiiret tuntuivat joillakin tuvilla olevan varsinainen ongelma. Joka paikassa on tietysti hyvä ripustaa ruoat yöksi seinälle ja koittaa olla murustelematta kovasti, mutta Taivalkönkään tuvassa oli erityisen rohkeita otuksia sekä erityisen paljon niiden jätöksiä. Juttelimme pöydän ääressä ja toinen rinkka oli metrin päässä oli tuvan lattialla, suuaukko auki. Sinne vaan vilahti pieni ravinnonetsijä. Yö kuluikin sitten kuunnellessa rapinoita joka puolelta ja miettiessä koska jokin vilistäjistä pyyhältää naaman yli. Ei kiva. Enpä ollut etukäteen ajatellut, että teltta pitäisi olla mukana eläinten varalta.

Taivalkönkään autiotupa sisältä

Marraskuussa päivät ovat lyhyitä ja osa maisemista jäikin meiltä näkemättä. Oma viehätyksensä on kuitenkin kulkea pimeää polkua pitkin kuunnellen könkäiden pauhua jossain alhaalla. Voi vaan arvailla kuinka lähellä tai kaukana vesi oikeastaan onkaan.

Retken paras hetki oli kun kuljimme pilkkopimeässä metsässä, oransseja reittimerkkejä tarkkaillen. Yhtäkkiä pimeyden keskeltä ilmestyivät näkyviin satumaiset, täydellisesti rinteeseen sopivat, lumen peittämät portaat, joita kukaan ei ollut kulkenut viimeisen lumisateen jälkeen. Mäen päällä istahdin kivelle ja ajattelin: metsä on lempeä, metsä on turvallinen. Kaikki on hyvin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Karhunkierros, Kuusamo, marraskuu, oma aika, Oulangan kansallispuisto, retkeily, retki, vaellus, 2 comments

Syksyinen Stora Sjöfallet

6-12.9.15

Viime syksynä, seitsemän vuoden tauon jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen ja pääsin pidemmälle vaellukselle ilman lapsia. Huono äiti -fiilis kyllä vaivasi, 2½-vuotias kuopus aloitti päivähoidon pari viikkoa ennen reissua, ja olisi varmasti kaivannut äitiä kotona. Päätin kuitenkin lähteä, olin itse ollut jo puoli vuotta töissä ja poika oli sinä aikana kiinnittynyt enemmän isäänsä. Lisäksi ihana mummu auttoi hoidossa ettei tullut pienelle kovin pitkiä hoitopäiviä äidin poissaollessa.

Stora Sjöfallet -kansallispuisto Ruotsin Lapissa on vähemmän tunnettu kuin naapurinsa Sarek, mutta hieno paikka silti. Jalkojen alla kivikkoa, suota, pajukkoa, pieniä järviä ja jokia sekä vähän lisää kivikkoa. Tuulettomina päivinä ympärillä miljoona inisevää öttiäistä, mutta kun nostaa katseen hieman ylemmäs, niin maisemat ovat huikaisevan kauniita.

ruotsalaisen yöjunan makuuhyttiSelvittellessäni etukäteen reittiä pääkaupunkiseudulta Stora Sjöfallettiin päädyin siihen, että vaihto yöjunasta Haaparannan puolelle bussiin olisi mennyt liian tiukille. Siispä lensin Tukholmaan, jossa reissukaverini asuu. Jatkoimme yhdessä Ruotsin puolen yöjunalla Jällivaaraan (Gällivare), josta kulkee bussi no 93 kansallispuistoon (aikataulut löytyvät Norrbottens länstrafikin sivuilta).
Bussi liikennöi ilmeisesti kevättalvesta syksyyn, sillä ainakaan tällä hetkellä ei loppuvuoden aikatauluja löydy. Aikataulut on sovitettu yöjunien aikatauluihin, mutta sen verran väljästi, että odotellessa ehtii käydä syömässä tai ostoksilla Jällivaaran keskustassa.

Yöjunassa meillä oli paikat kuuden hengen hytissä. Päiväsaikaan kaksi alinta sänkyä toimi penkkeinä, yöksi matkustajat säätivät ne itse sängyiksi seinältä löytyneen ohjeen mukaan (pahoitteluni hieman epätarkasta kuvasta). Hetki meni ohjeita pähkäillessä, mutta yhteistyöllä onnistui. Rinkoille ei hytissä ollut tilaa, vaan ne piti viedä vaunun toisesta päästä löytyvään säilytyskoppiin. Paluumatkalla sainkin sitten vähän kaivella omia tavaroitani muiden rinkkojen alta, koska jäin pois jo Arlandan asemalla.

yöjuna, Ruotsi
ohje yöjunan penkkien muuttamiseksi sängyiksi ja takaisin

Alunperin ajatuksemme oli mennä bussilla Ritsemiin saakka ja sieltä venekyydillä järven yli Akka-tunturin juurelle. Syksyn viimeinen venekyyti oli kuitenkin mennyt edellisenä päivänä, joten teimme ympyrälenkin Suorvan padolta. Kuljimme kuusi päivää polkujen ulkopuolella ja vain muutaman kerran näimme muita kulkijoita, emmekä silloinkaan jutteluetäisyydeltä. Pysyttelimme kartalla näkyvällä alueella (klikkaa kuvaa isommaksi), emme ahnehtineet kilometrejä emmekä korkeusmetrejä vaan nautimme olostamme ainoana tavoitteena olla viikko erämaassa.

Kartta Stora Sjöfallet -kansallispuistosta

Säät suosivat suurimman osan aikaa, mutta tuuli oli ajoittain kova eikä tuulensuojaa löytynyt kuin isojen kivilohkareiden takaa tai jyrkempien rinteiden vierestä. Tuuli piti hyönteiset loitolla, mutta pysähtyessä tuli äkkiä kylmä. Kun yhdistää sateen ja kovan tuulen, niin illalla ei ole telttapaikan suhteen kovin kranttu. Alla oleva kuva ei ole vinossa, teltta on.

Teltta rinteeseen pystytettynä

Rinkkaa kantaessa pohkeet olivat kovilla ja askeleita tuli otettua paljon enemmän kuin kartasta ensivilkaisulla voisi kuvitella; kivien yli tai ympäri, kurun toista reunaa alas ja toista ylös ja sitten sama uudestaan. Ei silti tarvitse kahta kertaa miettiä lähtisinkö samalle reissulle uudestaan. Hienoimmat paikathan ovat yleensä pienen (tai ison) vaivannäön takana. Omasta mielestäni reissun ehkä mieleenpainuvin paikka on alla olevassa kuvassa. Niin karua, että tunsin olevani sadussa tai toisella planeetalla.

Stáhpaijåhkån maasto on kuin toiselta planeetalta

Reitin valinnan kanssa sai olla aika tarkkana, osittain maasto oli helppokulkuista, välillä taas kaikkea muuta. Etenkin jokia ylitettäessä piti vähän miettiä lähteäkö etsimään ylityspaikkaa ylä- vai alajuoksulta. Joskus isompi joki muodostui ylärinteen pienten purojen yhdistyessä isommaksi. Joskus taas ylhäällä huippujen välissä oli järvi, josta joki lähti ensin leveänä ja sitten alhaalla suistossa haarautui useaksi matalammaksi ja helpommin ylitettäväksi haaraksi. Kartta piti siis olla käsillä kaiken aikaa, vaikka muuten suunnistaminen tällaisessa puuttomassa maastossa on aika helppoa.

Olimme liikkeellä syyskuun toisella viikolla ja vaikka lähtiessä koivut olivat vielä vihreitä, maaruskaa näkyi jo. Ensimmäistä ja viimeistä yötä lukuunottamatta kuljimme puurajan yläpuolella, mutta palatessamme Suorvan padolle saimme huomata puidenkin jo saaneen keltaisen ja punaisen sävyjä.
Viimeisiä kilometrejä kulkiessa näköpiirissä häämötti järven toisella puolella kulkeva tie, jolla autojen valot välkkyivät illalla. Haikeaa.

Ruskan sävyt alkoivat näkyä vaellusviikon loppupuolella, näkymä Akkajärvelle

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, oma aika, Ruotsi, Stora Sjöfallet, vaellus, yöretki, 6 comments