Meiko

Talviretki Meikossa

Talviretki Meikossa

On sunnuntai. Edellisenä iltana on satanut lisää lunta, aurinko paistaa ja hanki kimmeltää. Täydellinen ulkoilupäivä. Paitsi että niin on kaikkien muidenkin mielestä.

Hymy korvissa ajan Veikkolasta Kurjolammen parkkipaikalle johtavaa tietä. Lumiset oksat kaartuvat tien ylle ja näen mielessäni miten auringonvalo siivilöityy mäntyjen välistä kävellessämme puronvartta pitkin. Ohjaan auton pienelle parkkipaikalle vain huomatakseni, ettei siellä ole meille tilaa. 

Autoradiosta soiva lasten äänikirja pelastaa tilanteen. Lapsi ei edes huomaa miten epäröin ja punnitsen vaihtoehtoja. Olisiko tuossa sittenkin sopiva kolo autolleni vai lähtisimmekö takaisin kotiin. Missä muualla täällä lähellä olisi mahdollista päästä nuotion ääreen. Voi kuinka kaipaan arkivapaita.

Asetan navigaattoriin uuden kohteen. Meikon ulkoilualueella olisi todennäköisesti tilaa, eikä sieltä olisi kotiin kovin pitkä matka. Navigaattori ohjaa meidät läpi Kirkkonummen kauniiden maalaismaisemien. Äänikirjakin on vielä kesken, kun ohitamme tutun vesilaitoksen. 

Purkaessamme takakontista tavaroita muistelemme syyskuista telttayötä täällä. Kurkkaamme vielä opastustaululla olevaa karttaa ja lähdemme kohti Ribergetin nuotiopaikkaa. Lapsi työntää innoissaan kuorma-autoaan pitkin polkua ja minä tallaan rauhassa perässä.

Meikon polkuja talvella

Matkaa tulipaikalle on vajaa kilometri, kävellen olisimme hujauksessa perillä. Kuorma-auton työntäminen hieman hidastaa menoa ja pian alkaakin kysely: ”onko vielä pitkä matka?”

Ei tullut otettua narua mukaan, mutta lopulta keksin: irrotan kaulassani roikkuvasta kamerasta hihnan ja sidon sen vetonaruksi rekkaan. Matka jatkuu sen jälkeen paljon joutuisammin. Ensi kerralla ehkä muistan, että talviretkelle kannattaa aina ottaa pulkka mukaan. Se kulkee kevyesti perässä ja alamäkien laskeminen tekee matkasta kaksin verroin hauskempaa. 

Lapsi ja kuorma-auto

Pian saavumme tulipaikalle. Ihmettelen miksei täällä ole ketään, vaikka parkkipaikalla oli autoja paljon. Pian syy selviää. Puuvaja on melkein tyhjä ja vähätkin puut ovat litimärkiä. Ihan toista oli syksyllä.

Pilkon retkikirveellä puita pienemmiksi, toinen paikalle tuonut seurue kerää maasta kuolleita oksia sytykkeiksi. Kaivan ensiapupussukasta myös valmiin sytytyspalan avuksi ja puhaltelen kytevää nuotiota. Savu kirvelee silmiä ja vesi sihisee höyrytessään märistä puista. Minulla on aina auton takakontissa muutama kuiva puu juuri näitä hetkiä varten, mutta eivätpä ne siellä takakontissa paljon auta.

Meikojärven ulappa jäässä

Eväät saadaan lämpimiksi, termoksessa on lämmintä kaakaota eikä vaahtokarkkien paahtaminen kummoista tulta vaadi. Onneksi.

Paluumatkalla tarjoudun kantamaan lapsen rekkaa, mutta en saa lupaa. Poika juoksee edellä ja kiskoo rekkaa perässä. Nauramme yhdessä aina kun rekka suistuu polulta milloin mihinkin onnettomuuten joutuen.

Autossa huokaisen: ”huh huh, olipa retki.” Ennen kuin ehdin avata suutani uudestaan, poika jatkaa: ”mutta tosi kiva.”

Follow my blog with Bloglovin

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 0 comments