oma aika

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Laskeva aurinko häikäisi silmiä, kun ajoin Länsiväylää pitkin kohti Kirkkonummea ja Porkkalanniemiä. Olin yrittänyt houkutella lapsia mukaan telttaretkelle, mutta kumpikaan ei ollut halunnut lähteä. Tajusin, että itse asiassa olikin hyvä näin.

Takana oli ensimmäinen kokonainen etätyö- ja kouluviikko. Intensiivistä yhdessäoloa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Oman paikan, tilan ja sääntöjen hakemista. Seuraavalla viikolla elämä soljuisi jo uuden normaalin, uusien rutiinien mukaan. Vielä nyt rauhoittuminen tuntui vaikealta ja aivoissa surrasi miljoona asiaa.

Jo ajomatkan aikana mieli alkoi tasaantua. Ihailin tien yli kiiruhtavia kauriita ja autiotalon pihapiirissa rauhassa ruokailevaa hirveä.

Jätin auton Telegrafbergetin parkkipaikalle ja lähdin etsimään lähistöltä sopivaa paikkaa, johon yösijani laittaa. Ensin kuitenkin suuntasin kalliolle ihailemaan laskevan auringon kajoa ja hengittelemään merituulen tuoksua.

Iltarusko Telegrafbergetillä

Koska olin liikkeellä yksin ja tiedossa oli kirkas yö, minulla oli repussa vain riippumatto, aluspeite, makuupussi, vähän evästä ja kamera. Oli helppo etsiä oma, suojaisa paikka rannan tuntumasta.

Ripustin riippumattoni rantamäntyihin, kaivauduin talvimakuupussini sisään ja kiristin hupun silmien eteen. Nouseva kuu loi kirkkaita varjoja ympärilleni. Melkein kuin katulampun valossa olisi nukkunut. Meren ja tuulen kohina peittivät ympäristön pienet rasahdukset alleen ja tuudittivat uneen.

Yksin ulkona nukkuminen ei ole minulle edelleenkään mikään läpihuutojuttu. Mielikuvitus saa helposti siivet, kun aurinko laskee. Huomaan kuitenkin, että pelot eivät pääse pinnalle ollenkaan yhtä helposti kuin joskus aiemmin ja ne on myös kerta kerralta helpompi kohdata.

Kaksi muutakin seuruetta oli valinnut tulla tänne yöksi. Vaikka en nähnyt noita ihmisiä kuin kaukaa vilaukselta, niin tietoisuus siitä etten ollut ainut retkeilijä lähimailla, toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Meri siintää puiden välistä

Kuun valo vaihtui aamuyöllä aavistukseen auringosta, joka nousi niemen toiselta puolelta. Pipo ja makuupussin huppu silmillä saivat unen kuitenkin riittämään aamuun saakka. Senkään jälkeen ei ollut kiire mihinkään vaan istuin pitkään riippumatossa merelle tuijotellen. Kaikki maailman murheet tuntuivat juuri nyt olevan jossain kaukana.

Aamuaurinko tavoittaa rantakalliot

Kymmenen aikaan laitoin leirini kasaan, vein repun autoon ja lähdin vielä kiertämään kahden kilometrin pituista Telebergetin lenkkiä. Parkkipaikalle oli jo ilmestynyt muutama auto lisää iltaan verrattuna, mutta polulla ei vielä tullut ketään vastaan.

Ihastuin ikihyviksi polun maisemiin, jotka aamupäivän aurinko sai näyttämään satumaisilta.

Telebergetin lenkin juurakkopolkua

Pieni suo

Telegrafbergetin korkein kohta

Kun lähdin kohti kotia yhdentoista aikaan, Porkkalanniemen parkkipaikat alkoivat jo täyttyä ja laskin matkalla ulkoilualueelta Länsiväylälle yli 100 vastaantulevaa autoa. Tässä vaiheessa tuntui hyvältä mennä kotiin.

Riippumatto rannan tuntumassa

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, riippumatto, yöretki, 0 comments
Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

7-9.2.2020

Illaksi Kuutinkämpälle huoltotietä pitkin

Lunta sateli hiljalleen pimenevässä illassa, kun kaarsin auton melkein tyhjälle Saarijärven parkkipaikalle Repoveden kansallispuistossa. Edessä oli retkeilyviikonloppu kahden ystäväni seurassa.

Tänä kummallisena talvena ei metsän puolellakaan olisi tarvinnut suksia tai lumikenkiä. Pulkkaa sentään pystyin vetämään perässäni kävellessämme aurattua huoltotietä kohti Kuutinkämpän vuokratupaa.

Pieni pakkanen nipisteli tottumatonta nenänpäätä ja lumi suhisi pulkan alla. Sydämessä tuntui lämpimältä. Tätä oli ollut ikävä.

Ilta kului jutustellessa ja mökkiä lämmittäessä. Kamina ei lähtenyt vetämään kovin helposti. Liekö syynä hormin kylmyys vai märähköt puut. Tuvan savunhaju paljasti, että muillakin oli ollut vaikeuksia tulisijan kanssa. Onneksi varustukseen kuului terävä kirves, jolla sai pilkottua puut tarpeeksi pieniksi.

Kuutinkämppä on alunperin ollut autiotupana ja sen tunnelma on edelleen autiotupamainen. Erona avoimiin tupiin on kämpän siisteys, patjojen kunto ja keittiönurkkauksen varustelu. Avoimet tuvat eivät mitenkään pysy näin siisteinä.

Kuutinkämppä sisältä

Päiväretki Katajavuorelle ja Lapinsalmen riippusillalle

Aamulla heräsin ikkunasta tulvivaan valoon, vaikka taivas oli edelleen visusti pilvessä. Söimme rauhassa aamupalan ja pakkasimme eväät päiväreppuihin.

Läksimme kohti Kuutinkanavaa ja pian tulikin eteen ensimmäinen isompi mäki. Näitä riittäisi päivän aikana. Varsinkin alamäissä sai välillä olla kieli keskellä suuta, kun jää pilkotti edellisenä päivänä sataneen lumen alta. Suurimmaksi osaksi poluilla kuitenkin pärjäsi hyvin ilman nastakenkiä tai sauvoja.

Kuutinkanavan luona mieleeni tulvi muistoja ensimmäiseltä lapsiperheenä tekemältämme telttaretkeltä. Tuolloin kannoimme kanootin Kuutinkanavan viertä Tervajärveltä Kuutinlahdelle yksivuotiaan esikoisen kipittäessä vieressä.

Kuutinkanavan uittoränni

Täytettyämme vesipullot Kuutinkanavan kaivosta jatkoimme Katajajärven ohi kohti Katajavuorta. Katajavuori tarjosikin päivän hurjimmat pudotukset ja huikemmat näköalat. Horisontti oli sumusta pehmeä ja puut kuorrutettu lumihunnulla. Mäen päällä oli rauhallinen tunnelma.

Katajavuoren kaunis laki lumen kuorrtuttamana

Polku Katajavuoren rinteellä

 

Katajavuoren rinnettä ylhäältä katsottuna

Katajavuorelta oli enää kivenheitto Lapinsalmen riippusillalle. Sinne päästyämme nälkä oli jo aikamoinen ja suuntasimme suoraan järven rannalla olevalle tulistelualueelle. Paikalla oli useampi seurue, mutta oli siellä tilaakin. Oli kotaa, katosta ja avointa nuotiopaikkaa. Ainut vaan, että kirves oli tylsä ja tuuli oli alkanut nousta. Saapuessamme paikalle kahdella tulipaikoista oltiin juuri virittelemässä tulia vaihtelevalla menestyksellä. Taukotakki ja lämmin juoma termospullosta lämmittivät paremmin kuin nuotio. Evästelyn jälkeen oli silti sen verran vilu, ettei taukotakista pystynyt ihan heti luopumaan.

Lapinsalmen riippusilta alhaaltapäin

Vatsat täynnä kävimme testaamassa uutta riippusiltaa, minkä jälkeen jatkoimme Kapiaveden rantaa kohti Tervajärveä. Kapiaveden kallioiden alla meitä ihastutti jääpuikkojen koristelema pieni puu.

Jääpuikkojen täyttämä pieni puu

Tallustelimme vielä Talakselle asti, minkä jälkeen käännyimme takaisin pohjoiseen, Kuutinkanavan suuntaan. Hämärä alkoi jo laskeutua eikä valo enää riittänyt kameralle, vaikka kävellä näkikin vielä hyvin ilman lamppua. Saavuimme mökille juuri sopivasti puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen. 

Suoria puita, valkoisia alaoksia.

Mökille päästyämme jakauduimme ruoanlaitto-, puunpilkkomis- ja lämmityspuuhiin. Hyvän ruoan ja saunan jälkeen tuskin pysyimme hereillä jälkiruokaa syömään. Sen jälkeen oli ihana painaa pää tyynyyn. 

Kotimatkalle Mustavuoren ja Olhavan kautta

Kuutinkämppä

Saimme Kuutinkämpän siivottua juuri ja juuri määräaikaan, puoli yhteentoista, mennessä. Jätimme rinkat ja pulkan polun sivuun ja kiipesimme vielä Mustavuoren näkötornille. Tuuli ja suojasää olivat pudottaneet lumet puista. Edellisen päivän maaginen tunnelma oli tiessään. Hienot näkymät näkötornista silti avatuivat, sekä järvien että Olhavan suuntaan.

Näkymä Mustavuoren näkötornista järvien suuntaan

Olhava Mustavuoren näkötornista katsottuna

Seuraava etappi olikin sitten Olhava, jonka juurelle pääsi helposti tietä pitkin. Ajatuksena oli jättää tavarat laavulle, kivuta Olhavan päälle ja palata laavulle syömään lounasta. Mustavuoren näkötornin jälkeen kukaan meistä ei kuitenkaan tuntenut tarvetta kiivetä Olhavalle. Ihailimme kalliota vain alhaaltapäin, mistä se tietysti hienoimmalta näyttääkin. 

Samalla tuli kuitenkin tosi surullinen olo. Pastanjämiä rannassa, teepussi penkillä ja muutenkin yleisesti siivotonta. Jylhän kallion alla tämä tuntui erityisen pahalta. Ei tehnyt mieli jäädä tulistelemaan. 

Olisimme voineet kävellä tietä pitkin takaisin parkkipaikalle, mutta päädyimme vielä kiertämään polkujen kautta, mikä olikin hyvä ratkaisu. Valkjärven rantamaisemat olivat kauniit ja helppokulkuiset. Kiviröykkiöt varausleiripaikan läheisyydessä kutsuivat vielä kerran lumiukkopuuhiin. Suomen ladun #ulkonakuinlumiukko -kampanjan laskuriin tulikin meiltä useampi merkintä tältä päivältä.

#ulkonakuinlumiukko ylväästi kivitovereidensa keskellä

Viimeinen tauko pidettiin Sukeltajanniemellä vesisateessa. Oli aika lähteä kotiin.

 

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, Repovesi, retkeily, yöretki, 0 comments