16-22.6.2019
Siitä saakka, kun olin katsellut juhannusyön aurinkoa Kevon vaellusreitillä yli vuosikymmen sitten, olin haikaillut uudestaan alkukesän vaellukselle pohjoiseen.
Nyt olin innoissani, olinhan sopinut ystäväni kanssa juhannusviikon yhteisen vaelluksemme ajankohdaksi. Kevään aikana seurasimme lumien sulamista ja ostimme junaliput Rovaniemelle. Sieltä pääsisi mihin osaan Lappia vaan.
Kun oli selvää, että tänä vuonna lumet sulivat Käsivarresta aiemmin kuin yleensä, oli myös selvää, mihin menisimme. Tosin vielä menomatkalla junassa mietimme lähteäkö Kilpisjärveltä itään vai länteen. Mukana oli kartat sekä Suomeen että naapurimaiden alueille sekä edellisellä viikolla postissa saapunut Norjan autiotupien avain.
Päivä 1. Saapuminen Kilpisjärvelle ja lyhyt patikointi pois autotien varresta: 2.5 km
Päivän ensimmäisen bussin päätepysäkki oli Kilpisjärvellä. Jäimme pois retkeilykeskuksella, jossa täytimme vatsamme ja juomapullomme. Pienen odottelun jälkeen nousimme päivän toiseen ja viimeiseen bussiin, jolla pääsimme Suomen ja Norjan rajalle, Norjan puolella kulkevan retkeilyreitin alkupäähän.
Rajan parkkipaikalta kävelimme jonkin matkaa maantien vartta pitkin kunnes käännyimme varsinaiselle polulle.
Yleinen väsymys ja univelka painoivat. Kun polun varresta löytyi ensimmäinen sopiva leiripaikka, johon ei autotie näkynyt, laitoimme teltan pystyyn, vaikka valoa vaeltamiseen olisi riittänyt.
Uni tuli nopeasti. Aamulla sitä olisi varmasti riittänyt pidempäänkin, ellei aurinko olisi kuumentanut telttaa. Samalla kun kurkottelin avaamaan kaikkia mahdollisia tuuletusaukkoja, unenrippeet karisivat silmistäni.
Päivä 2. Kivikoita, lumilaikkuja ja auringonpaistetta matkalla Goldahytalle: 11 km
Aamu oli hidas, ei ollut enää mitään muita aikatauluja kuin paluubussi ja -juna viikon kuluttua. Laitoimme leirin kasaan ja lähdimme matkaan.
Ihan aluksi poikkesimme ihailemaan viereistä vesiputousta ilman rinkkoja. Sen jälkeen olikin vuorossa päivän isoin nousu, joka sai puuskuttamaan ja miettimään rinkan sisällön keventämistä. Nousun jälkeen länteen avautuvat maisemat olivat vaivan arvoisia.
Tässä oli hyvä pitää lounastauko, minkä jälkeen alkoikin tasaisempi ylänköosuus. Maasto muuttui kivikkoisemmaksi ja hidaskulkuisemmaksi. Kävelyä rytmittivät pienten jokien ja lumilaikkujen ylitykset sekä valokuvaustauot. Tunsin lumesta ja auringosta melkein samanlaista riemua kuin aina syksyllä ensilumen leijaillessa maahan.
Juuri ennen Goldahytalle laskeutumista reitti kulki rinteessä, jossa sulamisvesi valui kymmenissä pienissä puroissa alas laaksoon. Siinä aistit täyttyivät veden kimalluksesta, purojen solinasta ja kesän tuoksuista.
Päivä oli melkein tuuleton eikä itikoista silti ollut harmia. Eihän tällaisen pitäisi olla mahdollista. Goldahyttaa ympäröivä koivikko lumosi kauneudellaan.
Saavuimme tuvalle uupuneina ja hikisinä. Uiminen olisi tehnyt hyvää, mutta tuvan ja järven välissä ollut suoalue ei näyttänyt kovin houkuttelevalta.
Paikalla oli kaksi tupaa, jotka olivat molemmat tyhjiä. Myöskään vieraskirjassa ei ollut montaa merkintää kesäkuulta. Siistissä tuvassa oli mukava yöpyä.
Päivä 3. Vieläkin kivikkoisempi taival Goldahytalta Gappohytalle: 12 km
Aamulla nukutti pitkään. Taisimme lähteä liikkeelle vasta puolenpäivän aikaan. Polku kulki ensin Goldajärven rantaa, minkä jälkeen se nousi pois tunturikoivikosta takaisin kivikkoiselle paljakalle.
Jos mahdollista, tämä osuus oli vielä edellistä kivikkoisempi. Se, ja kuvaaminen tekivät matkanteosta jälleen hidasta.
Alla Goldajärvestä laskeva joki, joka ylitettiin siltaa myöten.
Tälle päivälle osui myös ensimmäinen joen ylitys, jossa piti ottaa kengät pois jalasta. Normaalisti Gåldahaugeninilta laskevan joen ylitys tapahtuu siltaa pitkin, mutta nyt ilmeisesti jäät olivat vieneet siitä osan. Vähän ylempää löytyi onneksi leveämpi ja matalampi paikka, josta joen saattoi ylittää turvallisesti. Vaellussauvat olivat kivikkoisella pohjalla enemmän kuin tarpeen.
Minulla oli ensimmäistä kertaa ylitysjalkineina vain vanhat merinovillasukat. Olin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Sukat suojasivat jalkapohjia tarpeeksi ja ote pohjaan oli hyvä. Lisäksi sukat kuivuivat nopeasti eivätkä lisänneet paljon painoa märkinäkään.
Polku oli hyvin merkitty eikä siitä kivikoissa oikeastaan tehnyt kauheasti mieli poiketa. Reitti kulki useamman hienon kanjonin pohjalta. Siellä tunsi itsensä pieneksi, kun ajatteli niitä jäämassoja, joiden jälkiä nuo uomat varmasti olivat.
Mäkiä ja kivikkoa tuntui jatkuvan loputtomiin.
Eräällä juomatauolla katsoin karttaa ja arvioin, että matkaa Gappohyttalle olisi enää noin puolitoista kilometriä. Läksimme jatkamaan matkaa ja tulimme pian kilometrikyltin luokse. Hämmentävästi kyltti väitti matkaa olevan vielä 3.3 km. Kävellessäni eteenpäin ihmettelin, miten saatoin olla niin väärässä. Kunnes hetken kuluttua tuvan siluetti tuli näkyviin ja tajusin, että kilometrikyltti oli kiinnitetty väärään tolppaan. Tyhjiä tolppia kun oli näkynyt matkan varrella useampikin. Täytyy myöntää, että olin aika helpottunut.
Juuri ennen Gappohyttaa ylitetetään vielä Gappojoki kiviä myöten ja kiivetään kohtalainen mäki ylös tuvalle. Tupa, tai oikeammin tuvat ovatkin upealla paikalla mäen päällä.
Täälläkin oli kaksi isoa, samanlaista tupaa sekä vielä yksi pienempi koirien kanssa matkaaville. Tällä kertaa toisessa tuvassa oli jo seurue, joka näytti asettautuneen sinne mukavasti sekä lämmittäneen tuvan meidän makuun hieman liian lämpimäksi. Päätimme siis majoittua toiseen isommista tuvista, jossa saimmekin olla yön kaksistaan.
Päivä 4. Pilvisessä säässä Pältsatunturin juurelle: 7 km
Gappohyttalta otimme suunnan kohti Pältsatunturia. Enimmät kivikot olivat jääneet taakse ja lähdimmekin seuraamaan kesäpolun sijaan ensin talvireittiä, ja sitten poikkesimme siltäkin omalle polullemme. Kulkeminen oli paljon edellispäivä kevyempää, mutta sää oli muuttunut viileämmäksi.
Saavuimme Njearrejoen varteen, jonka ylittämistä harkitsimme. Olimme pallotelleet Pältsalle kiipeämistä, mutta pilvisessä ja tuulisessa säässä leveän joen ylitys ja Pältsan huiputus eivät kauheasti houkutelleet.
Jatkoimme siis etelään kunnes tulimme kohtaan, jossa Njearrejoki yhtyy Pältsajokeen. Leiriydyimme hienolle paikalle pienen tunturin rinteeseen. Toisella puolellamme suon keskellä meanderoivan joen takana näkyivät pitkät hiekkaharjut, joita pitkin kulkee reitti Gappohytan ja Pältsastuganin välillä. Toisella puolella laski Njearrejoki putouksineen. Takanamme kohosi Pältsä, jonka huippujen ympärillä pilvet etsivät reittejään.
Aurinko koitti välillä pilkistää pilvien takaa, mutta pysyi kuitenkin piilossa melkein koko illan. Lättyjä paistaessa sai jo kaivaa untuvatakin päälle.
Päivä 5. Ylityspaikkojen etsintää sekä omien rajojen löytämistä. Lopulta saunaan Pältsa-tuvalle: 12 + 3 km
Aamulla pilvet olivat kaikonneet. Ylitimme Njearrejoen suiston kohdalta ja lähdimme kapuamaan ylöspäin. Jätimme rinkat sopivaan paikkaan jatkaaksemme kiipeämistä kevyemmin kantamuksin tavoitteena nousta Pältsän rinnettä ylös niin pitkälle kuin hyvältä tuntuu. Kiipesimme ja pysähtelimme katselemaan maisemia.
Tiedän, että korkeat paikat ovat kompastuskiveni. Oli silti hämmentävää löytää omat rajansa jo kaukana Pältsan huipusta. Kun rinne muuttui kivikoksi, jota piti kiivetä nelinkontin, satuin vilkaisemaan alas Pätsajoen laaksoon. Oksetti ja pyörrytti. Päätös lähteä takaisin alas oli helppo tehdä, mutta jonkin aikaa piti hengitellä rauhassa ennen kuin uskalsin liikkua uudestaan.
Pältsä jäi siis huiputtamatta. Takaisin rinkkojen luokse päästyämme olikin jo lounasaika. Katselimme karttaa ja mietimme mihin suuntaan lähtisimme. Jokien ylityksiä olisi joka tapauksessa luvassa. Mielenkiintoisinta olisi lähteä suuntaan, jossa emme vielä olleet käyneet. Niinpä päätimme ottaa riskin, että joutuisimme palaamaan samoja jälkiä takaisin ja lähdimme jatkamaan matkaa suoraan etelään.
Päästyämme Bealcanvaggin rantaan, kävi nopeasti selväksi, että ylityspaikkaa joutuisi todennäköisesti etsimään jonkin aikaa. Ylävirtaan siis.
Hiki valui ja itikatkin olivat nousseet piiloistaan. Tuntui jo, että tästä joesta emme pääsisi yli. Jätimme rinkat selästä ja päätimme käydä tarkistamassa vielä yksien sivujokien yläjuoksun. Viimein joesta löytyi kuin löytyikin hieman leveämpi kohta. Vielä testiylitys ja saatoimme lähteä hakemaan rinkkoja.
Loppumatkan pitäisi olla helppoa, ajattelin. Periaatteessa alamäkeä ja tupakin jo näkyi horisontissa. Näin olikin, jos vain vilkaisi karttaa, jossa käyräväli oli 20m. Muutama nousu ja lasku matkan varrella oikeasti oli sekä aika paljon suota.
Kello oli jo melkein yhdeksän Ruotsin aikaa, kun vihdoin pääsimme perille. Toiset tuvalla yöpyjät olivat jo nukkumassa. Tupaemäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja kysyi, haluaisimmeko vielä lämmittää saunan. Eipä siihen voinut kieltävästi vastata.
Päivä 6. Juhannusaattona vesisateessa takaisin Suomeen: 14 km
Kuudes vaelluspäivä oli vetinen. Taivaalta vihmoi sadetta melkein taukoamatta. Polut muistuttivat enemmän puroja kuin kulkuväyliä ja järvet vaikuttivat isommilta kuin kartassa. Soitakin jälleen riitti.
Ilman lämpötila taisi olla jossain viiden asteen tienoilla. Vaikka kuorivaaatteiden alla oli merinovillaa ja fleeceä ja käsissä saderukkaset, niin pysähtyesssä tuli nopeasi kylmä. Suoraan pussista syöty retkiruokalounas piti lusikoida vauhdilla, sillä sekin jäähtyi alta aikayksikön.
Jossain vaiheessa sade rupesi tulemaan läpi kuoritakistani. Liekö liian vanha vai muuten vaan huono. Jalat olivat tietysti litimärät, olinhan liikkeellä kevyillä paljasjalkakengillä. Tästäkään huolimatta en vaihtaisi enää tavallisiin vaelluskenkiin, mutta seuraavalla kerralla voisin ottaa neopreenisukat testiin tällaisia päiviä varten.
Maisemia ei kauheasti näkynyt pilvien ja sateen lomasta, mutta karulla ylängöllä oli kaikesta huolimatta hieno tunnelma. Tuli mieleen muutaman vuoden takainen Stora Sjöfalletin vaellus.
Viimeiset kilometrit Kolmen valtakunnan rajapyykille tuntuivat hurjan pitkiltä. Tunturikoivikko ja pilvet peittivät näkyvyyden. Jossain vaiheessa tajusin vielä, että on juhannusaatto ja Kuohkimajärven tuvassa saattaisi olla enemmänkin porukkaa. Noh, teltassa yöpyminen ei sinänsä haittaisi, kunhan saisi vaatteet kuivateltua tuvassa.
Vihdoin tupa oli edessämme ja vielä valmiiksi lämmitettynä. Meitä ennen oli saapunut kaksi rauhallista seuruetta. Toinen, koirien kanssa liikkunut, siirtyi yöksi telttaan nukkumaan, joten tuvassa oli loppujen lopuksi hyvinkin väljää.
Päivä 7. Mallan luonnonpolkua ja maantietä pitkin hotelliin: 17 km
Viimeinen päivä valkeni poutasäässä, mutta ennuste näytti sateen alkavan iltapäivään mennessä ja kestävän seuraavaan päivään saakka. Emme pitäneet kiirettä, kun kuitenkin kastuisimme.
Muut yöpyjät lähtivät tahoilleen. Me kävelimme aamupäivällä katsastamaan kolmen valtakunnan rajapyykin, josta olimme edellisenä iltana painaneet ohi vain hieman sivulle vilkaisten.
Kun palasimme takaisin tuvalle laittamaan lounasta, oli sinne jo tullut uusia asukkaita. Lounasta laittaessa oli mukava jutustella ja jakaa kokemuksia retkistä, ruoista ja varusteista. Oltiinkin sitten jo pitkällä iltapäivässä kun vihdoin lähdimme matkaan.
Jälleen taivalsimme sateessa, eikä siinä paljoa tullut maisemia katseltua. Kuin ihmeen kaupalla sade taukosi juuri Kitsiputouksen kohdalla.
Tässä vaiheessa vaelluksen päättyminen rupesi tuntumaan konkreettiselta. Edessä olisi enää sateinen yö Saanan juurella sekä aamulla siirtyminen bussiin. Ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, vaikka yksi jälkiruokakin oli vielä rinkassa jäljellä.
Kitsiputouksen ylitys tapahtuu kiviä pitkin, siltaa täällä ei ole. Tähän aikaan vuodesta vettä on sen verran paljon, että ylitse ei pääse kuivin jaloin. Meidän tapauksessa ei muutenkaan kuivin varustein, sillä tässä kohtaa tapahtui reissun ainoa vahinko joen ylityksessä. Kaatuminen kylmään veteen sinetöi päätöksen. Nukkuisimme seuraavan yön sisätiloissa, mikäli vapaata majoitusta Kilpisjärveltä vielä löytyisi.
Jatkoimme matkaa ja sadekin alkoi uudestaan. Ei tehnyt mieli kauheasti pysähdellä, painoimme vain menemään. Matka tuntui raskaalta, kivet olivat liukkaita ja maa märkää. Kilpisjärven retkeilykeskus oli täynnä, joten meidän pitäisi päästä kylälle saakka.
Bussit eivät juhannuspäivänä kulje. Olisimme tietysti voineet yrittää kysellä taksikyytiä tai edes nostaa peukun pystyyn. Näiden vaihtoehtojen sijaan painoimme suomalaisella sisulla viimeiset viisi kilometriä maantien laitaa. Molemmat ihmettelimme, miten voi tuntua niin järjettömän raskaalta, kunnes puoli Hotelli Kilpiksen pihassa puoli kymmeneltä illalla tajusimme, ettemme olleet pahemmin syöneet Kuohkimajärven lounaan jälkeen. 17 km ilman kunnon välipaloja veisi varmaan mehut kenestä tahansa.
Hotellin ravintolan keittiö meni kymmeneltä kiinni, mutta ihana vastaanottovirkailija kertoi meille, että jos vain tekisimme tilauksen ennen kymmentä, niin mitään kiirettä syömisellä ei olisi. Rantasaunaankin olisi voinut vielä mennä, mutta sekä syömään että saunaan ei olisi ehtinyt.
Valitsimme syömisen ja pikaisen huoneessa käynnin jälkeen olimme ravintolan pöydässä varmasti hieman tunkkaisissa varusteissa. Voi, miten ruoka näytti kauniilta ja maistui hyvältä. Maantiekilometrit katosivat ajatuksista ja autuas olo täytti mielen.
Vaelluksen ruoat
Aamupalat, lounaat ja päivälliset valmistimme yhdessä. Aaamupalaksi meillä oli puuroja sekä erilaisia lisukkeita kuivatuista marjoista ja hedelmistä tai valmiskiisseleistä. Lisäksi molemmilla oli mukana leipää, välipaloja ja herkkuja. Itse otin välipaloja n. 100g/päivä, mikä oli juuri sopiva määrä, kun söimme kaksi lämmintä ruokaa.
Lounaaksi meillä oli sekä marketin valmiita pasta-aterioita että kylmäkuivattuja retkiruokia. Päivälliseksi valmistimme aina jotain vähän parempaa, välillä myös jälkiruoan. Retken paras ruoka oli Tunturikeittiön reseptillä tehty arabialainen pata. Jälkkäreistä parhaiten mieleen jäi ystäväni tekemä suklaavanukas ranskanpastillirouheella höystettynä.
Kokeilin tälle retkelle myös Minna Jakosuon ohjeella tehtyjä energiapatukoita lime-kookosversiona. En millään viitsinyt kääriä patukoita yksittäin, joten evääni oli enemmänkin yksi iso energiaklöntti, josta veistelin sopivia paloja. Hyvältä maistui silti, vaikka näytti varmaan hieman epäilyttävältä.
