lauantai 24. helmikuuta 2018

Siirtymäriitti Salamajärvellä


Olin painanut vanhan työpaikan oven perässäni kiinni ja uusi työ alkaisi vasta reilun viikon kuluttua. Mikä olisikaan parempi tapa siirtyä myös henkisesti ajanjaksosta toiseen kuin toteuttaa pitkään mielessä pyörinyt unelma hiihtovaelluksesta. Niinpä tammikuisena lauantai-iltana hieman ennen puoltayötä pysäköin autoni Huttukankaan parkkipaikalle Salamajärven kansallispuistossa. Aivan ensimmäiseksi katseeni osui lyhtyyn, joka oli ripustettu opastaulun viereen retkeilyreittien lähtöpisteeseen. Tunsin heti oloni tervetulleeksi.

Reitin alkupää Huttukankaan parkkipaikalla

 

Yöksi Heikinjärven rantaan


Taivas oli pilvessä, mutta otsalampun saattoi silti sammuttaa ahkion pakkaamisen jälkeen. Vilkaisin karttaa ja pakkasin sen sitten epähuomiossa ahkion sisälle. Matkaa Heikinjärven laavulle olisi vain puolitoista kilometriä helpossa maastossa. Olin kuitenkin tullut katsoneeksi karttaa huolimattomasti ja suuntasin järven pohjoispuolelle. Kun tajusin virheeni, en enää lähtenyt hiihtämään takaisin etelärannalle, vaan pystytin teltan siihen missä olin. Näin siitäkin huolimatta, että kansallispuiston alueella saisi leirityä vain nuotiopaikkojen välittömässä läheisyydessä. Yksin, väsyneenä ja nälkäisenä päätin että pysähtyminen olisi järkevämpi ja turvallisempi ratkaisu kuin matkan jatkaminen.

Etukäteen suurimpia mietinnän aiheitani oli ollut, kuinka uskaltaisin nukkua yksin teltassa. Sen verran pitkä päivä oli takana, että uni tuli heti enkä kerennyt miettiä pimeänpelkoa.


Telttapaikka Heinkinjärven rannassa

 

Ensimmäinen päivä  - aavaa suota ja yö jokivarressa


Herättyäni sumuiseen aamuun päätin suunnata edelleen pohjoiseen, yli Heikinjärvennevan. Kuukautta myöhemmin tämä reittivalinta ei olisi enää ollut mahdollinen, sillä osassa kansallispuistoa on liikkumisrajoituksia kevättalvella.

Pakkasta oli muutama aste, metsäsuksi kantoi ja tasaisella suolla oli kevyt edetä ahkion kanssa. Maisema ympärilläni oli mustavalkoinen ja aivan hiljainen. Suunnistaminen oli samankaltaista kuin meloessa, kartallakin näkyi saaria ja salmia. Etäisyyksien hahmottaminen oli hankalaa, joka puolella näytti samanlaiselta. Kartalla pysyin parhaiten, kun tarkastelin saarten ja suota ympäröivien kangasalueiden korkeuskäyriä.

Heikinjärvenneva






Nevan ylitettyäni poistuin vajaaksi vuorokaudeksi kansallispuiston alueelta ja maasto muuttuikin täysin erilaiseksi. Oli hakkuuaukeaa, metsäautoteitä sekä ojitettua suota. Tuntui, etteivät retkeilykartta ja ympäröivät maamerkit täsmänneet toisiinsa enää ollenkaan. Hakeuduin lähemmäksi pohjois-eteläsuunnassa kulkevaa Koirajokea, ehkä jopa vähän liian lähelle. Kuten arvata saattaa, joenvarren pusikko ei ollut kaikkein helpoin maasto ahkion kanssa kuljettavaksi. Useampaan kertaan jouduin irrottamaan ahkion, jotta pystyin edes kääntymään. Lopulta löysin teltalle mukavan paikan, johon koneiden jäljet eivät näkyneet. Teltassa maatessani kuuntelin etäistä Koirakosken kohinaa. Mieli oli täysin tyhjä turhista ajatuksista. Ihan kuten ympäröivä metsäkin.

  

Toinen päivä - retken haastavimmat hiihto-osuudet

 

Toinen hiihtopäivä alkoi metsäkoneen kulkemaa tietä seuraillen. Kansallispuiston pohjoispuolella kulkevaa autotietä pitkin pääsin Koirajoen itäpuolelle ja sitä myöden takaisin puiston alueelle. Reitin linjaus metsässä oli helppo nähdä, mutta sitäkin hankalampi kulkea. Liian korkeaksi pakattu ahkio kaatui kyljelleen pitkospuilta ja kivikkoinen maasto pakotti välillä ottamaan sukset pois jalasta. Vaikka metsän keskellä kulkeva reitti oli todella kaunis, olin kovin helpottunut päästessäni takaisin suolle.

takaisin Salamajärven kansallispuiston alueella

vähän lumen peittämät pitkospuut saavat ahkion kaatumaan

mahdotonta kivikkoa metsäsuksien ja ahkion kanssa taivaltavalle





vihdoin takaisin suolla

Kolmas yöpymispaikkani oli jälleen Koirajoen varressa, tällä kertaa idyllisellä Talviahon nuotiopaikalla. Tuntui luksukselta viritellä nuotiota ja hakea vesi vieressä kohisevasta avoimesta joesta. Ruoka ei meinannut maistua, mutta pakotin itseni syömään. Tiesin, että tyhjällä vatsalla nukkumaanmeno johtaisi todennäköisesti paleluun yön aikana.


Koirajoki Talviahon nuotiopaikan vieressä


 

Kolmas päivä - Talviaholta takaisin Huttukankaalle


Kolmas hiihtopäivä oli edellistä paljon helpompi. Kuljin soita myöden sen minkä pystyin ja osasin jo tulkita karttaa. Tiesin ettei siihen oltu merkitty kuin isoimmat kivikot, joiden ympärillä olisi pienempää kivikkoa suurella alueella. Arvasin myös, että lehtimetsä suon laidalla olisi käytännössä läpipääsemätöntä pöpelikköä. 

Pyydyskosken avoimella kodalla pidin pidemmän tauon ja kokkasin lounaaksi kauraomenapaistosta vaniljakastikkeella. Täällä näin ensimmäistä kertaa jälkiä muista retkeilijöistä. Kodan lähellä oli selvästi ollut teltta ja sielä lähti myös latu kohti Heikinjärveä. Todella kauniilla paikalla tämäkin kota, ja kaikki rakenteet siistissä kunnossa.

Pyydyskosken kotalaavu

Pyydyskosken silta




Kello oli vasta kolme iltapäivällä, kun saavuin Heikinjärven laavulle, jossa olin ajatellut olla viimeisen yön. Alkoi sataa lunta ja tunsin oloni äärimmäisen väsyneeksi. Ajatus pitkästä illasta laavulla ja yöstä hieman jo kosteassa makuupussissa ei yhtäkkiä houkuttanukaan. Niinpä jatkoin matkaani parkkipaikalle saakka.

Viimeisen yön vietin laavun sijaan sadan kilometrin pääsä Saarijärvellä, ihanassa Purola Farm -maatilamajoituksessa. Puusauna ja lämmin peitto kruunasivat retken. Seuraavana päivänä kotiin ajaessani tajusin, että kuume on nousemassa. Siksi siis edellinen päivä oli tuntunut niin raskaalta helposta hiihto-osuudesta huolimatta.

Retki oli tähän kohtaan elämää täydellinen, ja nyt tiedän että jonakin päivänä tulee sopiva hetki myös pidemmälle hiihtovaellukselle pohjoisessa. Tiedän myös, että pimeä ei pelota minua enää yhtä paljon kuin vielä vuosi sitten.

Muutama sana varusteista

 

Vaikka tämä oli ensimmäinen hiihtovaellukseni, en ostanut retkeä varten uusia varusteita. Sukset, sauvat ja ahkion vuokrasin Liizistä, jota voin lämpimästi suositella. Teltan lumiankkureina käytin vuosia sitten kivikkoista maastoa ajatellen ompelemiani kangaspusseja, jotka toimivat mainiosti ainakin näin metsäisessä maastossa.

Pakkasta oli koko retkeni ajan alle kymmenen astetta. Makuupussini oli periaatteessa tarpeeksi lämmin tähän säähän, mutta kolmantena yönä kosteus jo selvästi alensi sen lämpöarvoja. Tuulettomassa, sumuisessa ja lumisateisessa säässä pussia ei saanut mitenkään kuivatettua. Seuravalla kerralla otan varmasti mukaan myös toisen, ohuemman makuupussin imemään kosteutta.

2 kommenttia:

  1. Tosi hieno retki! Kivaa myös nähdä kuvia tutuista paikoista Salamajärveltä lumikelillä. Talviahon nuotiopaikka on jotain, missä itsekin haluaisin joskus yöpyä telttaillen - niin hieno sijainti virtapaikkoineen ja vanhoine puineen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Talviaho oli kyllä tosi sympaattinen. Vaikka Pyydyskoskikin oli hieno, niin Talviaho oli ehdottomasti tunnelmallisempi.

      Kävin vilkaisemassa uudestaan reissupostauksesi Salamajärvestä. Jostain syystä kivikkokuvat eivät olleet jääneet mieleeni ollenkaan. Lähtiessäni ajattelin että siellähän on vaan helppoja avoimia soita hiihdeltäväksi. Kivikoista kuitenkin itseni löysin :D

      Poista