sunnuntai 5. elokuuta 2018

Pyörällä töihin, pidemmän kaavan kautta

Kello neljä aamulla lämpömittari näytti 24C. Juuri sopiva päivä pyöräillä töihin.

Edessä oli 50 km kevyen liikenteen väylää ja maantietä Espoosta Nurmijärvelle. "Aika tylsää, taidanpa mennä osan matkaa metsän kautta", ajattelin. Tarkistin jopa netistä, miltä pääkaupunkiseudun metsissä kulkeva Reitti 2000 näyttää pyöräilijän näkökulmasta. Tai kuvittelin tarkistavani, aivoni taisivat napsia lukemastani sen, minkälainen halusin reitin olevan.

Loppukesän makeat tuoksut leijuivat ympärilläni ajaessani läpi Espoon keskuspuiston. Kevään ja alkukesän aamuöihin kuuluvaa lintukonserttia ei enää kuulunut.

Hetki ennen auringonnousua Espoonjoen varrella
Yksinäinen lenkkeilijä juoksi vastaan kuulokkeet korvilla ja Espoon keskuksessa rekasta purettiin kuormaa ruokakaupan lastauslaiturille. Aurinko oli pian nousemassa Turunväylän takaa.

Espoon keskuksen jälkeen alitin Turunväylän ja Kehä III:n. Muistelin, kuinka olin näillä main joutunut kantamaan suksiani hiihtäessäni toissa talvena Nuuksiosta kotiin.

Bodominjärven rantatiellä nouseva aurinko vilahteli puiden välistä. En kuitenkaan kehdannut pysähtyä kenenkään pihaan ihailemaan sitä, vaan jätin haikein mielin punaisen pallon selkäni taakse kääntyessäni Pirttimäen ulkoilualueelle. Täältä aioin ajaa metsäpolkuja pitkin ainakin Luukkiin saakka.

Juurakkoista polkua Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000






Latupohjaa Pirttimäen ja Luukin välillä, Reitti 2000





Heti Pirttimäestä lähtiessä Reitti 2000 kulki pientä polkua pitkin yli juurakkoisen mäen. Matkalla Luukkiin mäkistä juurakkopolkua tuli vastaan enemmän kuin mihin voimani cyclocross-pyörällä riittivät. Reitti ei mennytkään koko matkaa latupohjaa pitkin, kuten olin kunnolla tarkistamatta ajatellut.

Kuuden aikaan pysähdyin Häkläjärven rannalle syömään aamiaista. Kaunista.

Häkläjärvi
 
Koko matkaa Luukkiin ei sentään tarvinnut taluttaa. Välillä reitti kulki pitkin helppojakin polkuja ja jopa ihan hiekkatietä. Luukissa ehdin jo kuitenkin päättää, että loppumatkan reittini kulkisi maantietä pitkin.

Kunnes Vihdintien ylitettyäni näin leveän hiekkatien kääntyvän metsän siimekseen. En voinut olla kurvaamatta sinne.


Hiekkatietä Luukissa


Päätös oli ehdottomasti oikea. Tai olisi ollut, ilman myöhemmin vastaan tullutta siltatyömaata.

Luukista pohjoiseen Reitti 2000 kulki pitkin mäkistä, mutta muuten helposti ajettavaa retkeilytietä pitkin. Alun leveästä hiekkabaanasta väylä kapeni jonkin verran ja jyrkimmissä mäissä jouduin taluttamaan. Muuten ajo oli nautinnollista ja jouduin ajoittain toppuuttelemaan vauhtia, ettei tulisi kolareita mahdollisten vastaantulijoiden kanssa. Sellaisia ei kyllä näin aamusta näkynyt.


Retkeilyreittä Luukissa


Olin niin innoissani ajamisesta, että nähdessäni edessäni leveän, asfalttisen alamäen, minua harmitti kääntyä sinne ja jättää Reitti 2000 taakseni.

Peltomaisema vilisi ympärilläni maantien laitaa polkiessani. Ajoin ohi risteyksen, jossa tiedotettiin Lepsämänjoentien olevan suljettu vuoden loppuun saakka. En ajatellut asiaa sen enenpää kunnes muutaman kilometrin kuluttua tajusin, että tuo risteys oli ollut juuri se, mistä minun olisi pitänyt kääntyä. Kiertoreitti toisi matkaa ainakin kuusi ylimääräistä kilometriä.

Eikä siinä vielä kaikki, seuraavasta risteyksestä käännyin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan hyvän matkaa takaisin päin. Harmitti.

Peltomaisemaa Nurmijärvellä




Klaukkalan keskustassa huomasin tien toisella puolella leipomon. Pysähdyin katsomaan, ja melkein hihkuin ääneen ilosta tajutessani että leipomon yhteydessä oli kahvila, joka oli auki jo näin aamulla. Cafe Hugon lohipasteijan ja mustikkaleivoksen äärellä oli harras olo.

Klaukkalan jälkeen tuntui, että voimia taas riitti. Ainakin pari kilometriä. 

Voimieni loppumisesta kertoo hyvin se, että viimeiseen 20 kilometrin matkaan Klaukkalasta työpaikalle minulla meni reilusti yli tunti. Siitäkin huolimatta että matkalla ei ollut yhtään polkua eikä pakollisia pysähdyksiä. Ajoin Kuhakoskenkin ohi ilman, että olisi tullut mieleenkään kääntyä katsomaan, miltä uoma näyttää poikkeuksellisen kuivan kesän jälkeen.

Kuumuus ja metsäpolut olivat olleet minulle liikkaa. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olin huomatessani viimeisten viiden kilometrin olevan alamäkeä. 

Työpaikan pihaan päästessäni pyörän mittari näytti 60 km ajoa ja kello oli jo yli kymmenen. Olin aivan loppu, yhtään enempää en olisi jaksanut.



Lopuksi haastattelin itseäni:

Oliko tässä mitään järkeä?
No ei.

Oliko kivaa?
Joo!!!

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Stora Herrö ja Pentala - melontaretkeilyä ja historiaa

Espoon saaristossa on kesäisin upeat mahdollisuudet retkeilyyn niin omalla veneellä, meloen, kuin saaristoveneelläkin. Telttailualueita ja tulipaikkoja on monessa ulkoilusaaressa. Kaikissa saarissa ei saa yöpyä, mutta päiväretkien kohteeksi niistä sopii jokainen.

Ilta-auringossa Stora Herrön rantakalliolla


Endorfiininmetsästäjän blogissa on hyvät kuvaukset Espoon ulkoilusaarista retkeilijän näkökulmasta. Tänä kesänä avattu Pentalan saaristomuseo tuo hienon lisän saaristoretkeilyyn. Pentalassa ei tarvitse olla yksin, mutta pienemmissä saarissa on ruuhkaa paljon vähemmän kuin vaikkapa Nuuksiossa. Jopa heinäkuun helteillä saaristosta on mahdollista löytää ihan oma rantakaistale.

Meidän melontaretkemme kohteeksi valikoitui Stora Herrö, jonne on lasten kanssa helppo meloa suojaista reittiä pitkin.

Mahtuvatko kaikki tavarat kajakkien kyytiin?


Takakontti täynnä tavaraa


Edessä oli kahden yön melontaretki saaristoon. Vaikka sää oli helteinen, tuntui että mukaan otettavaa tavaraa kertyi taas yllin kyllin. Kävipä mielessä, että miten ihmeessä koko takakontillinen varusteita saadaan sullottua kahden kaksikkokajakin kyytiin. Hyvinhän ne sinne upposivat, kahden aikuisen ja kahden lapsen varusteet, ruoat ja ja vedet. Jäipä vielä tilaa ylikin.



Kuinka paljon puhdasta vettä tarvitaan?


Kaikkein hankalinta oli arvioida tarvittavan veden määrää. Stora Herrössä on kaivo, mutta sen kunto ei ollut etukäteen tiedossa. Lisäksi tiesimme, että merivedessä on ainakin jonkin verran sinilevää, joten siitä ei saisi puhdasta edes keittämällä.

Niinpä pakkasimme mukaan 16 L puhdasta vettä, eikä siinä ollut mitenkään liikaa 2 vrk helleretkelle. Stora Herrön kaivo löytyi, mäen päältä saaristovenelaiturin ja uimarannan väliltä. Kaivo toimi ja sen luona olleen kyltin mukaan kaivovettä saattoi keitettynä käyttää. Koska mukana tuodut vedet riittivät, me käytimme kaivovettä kuitenkin vain tiskaukseen, keittämättä.



Menomatka Suomenojalta Stora Herröhön


Lapsi meloo kaksikkokajakin etumelojana


Kajakkien saamiseen vesille menee helposti hetki jos toinenkin, vaikka valjastaisi lapsetkin mukaan kantamiseen ja pakkaamiseen. Lähdimme retkelle suosiolla ravintolan kautta, jottei nälkä yllättäisi ennen laiturista lähtöä. Vatsa täynnä on kaikilla mukavampaa. 

Neljän aikaan iltapäivällä olimme lopulta valmiita työntämään alukset vesille. Kauniina heinäkuun päivänä veneliikenne oli vilkasta, joten meloimme rantoja seuraillen ja veneväyliä vältellen. Yhden aikuisen meloma kaksikkokajakki ei ole kovin ketterä alus, vaikka peräsimen avulla varsin helposti ohjautuukin.

Esikoinen osaa ja jaksaa jo meloa itse, mutta joutuu melomaan isoa kaksikkokajakkia pelkillä käsivoimilla, jalat kun eivät millään yllä jalkatuille. Ei voi siis mitenkään vaatia, että lapsi meloisi koko matkaa.

Kuopukselle laitoin melaan karkuremmin, mutta sitä ei tarvittu kertaakaan. Viisivuotias piti melastaan hyvää huolta, vaikka varsinainen melominen jäikin vähemmälle. 

Pentalan hiekkarannan lahti oli vihreänä sinilevästä
Pentalan hiekkarannalla saimme ensituntuman sinilevän määrään. Koko lahti lainehti vihreänä noustessamme rantaan. Pentalan hiekkaranta on kaunis ja ainutlaatuinen, oli surullista katsoa vihreää puuroa vedessä. Vielä surullisempaa oli tosin haistella rannan vieressä olevaa pusikkoa. Vessojen puute tuntui selvästi nenässä. Tällaista en ollut huomannut pysähtyessäni rannalla viime kesän yömelontaretkelläni.

Merelle päivän katsoessa vesi lainehtii sinisenä eikä sinilevää huomaa
Eväs- ja etenkin juoksutauko teki kuitenkin lapsille hyvää, vaikka lopullinen kohteemme, Stora Herrö, oli enää pienen matkan päässä.

Perillä ilta-auringon aikaan


Rantauduimme Stora Herrön itäpuolelle suojaisaan lahteen. Aurinko ei enää tälle puolelle saarta paistanut, joten otimme eväät matkaan ja lähdimme etsimään sopivaa illanviettopaikkaa saaren toiselta puolelta. Stora Herrössä on monta hormillista tulistelupaikkaa eri puolilla saarta. Kannattaa tosin muistaa, että pahimman metsäpalovaaran aikana noiden hormillistenkin tulipaikkojen käyttö on kielletty.

Päivän viimeinen saaristovene oli lähtenyt jo aikoja sitten. Saaristovenelaiturin vieressä, kalliolla, odotti meille sopiva paikka tyhjänä ilta-auringossa kylpien. Taisi mennä melkein puoleen yöhön ennen kuin teltat olivat pystyssä ja pienet retkeilijät unten mailla.

Saaaristovenelaituri ilta-auringossa



Stora Herrössä on tekemistä, vaikka ei uimaan päästäisikään


Alkukesästä tätä retkeä suunnitellessani olin haaveillut Pentalan ja Stora Herrön hiekkarannoista. Siitä, kuinka lapset leikkivät rantavedessä ja itse istun varjossa vahtimassa. Käyn uimassa ehkä aamulla tai vielä myöhään illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa. 

Sinileväpuuro esti kuitenkin tehokkaasti kaikki vesileikit. Jos mietit, päästäisitkö lapset leikkimään sinilevää sisältävään veteen, kannattaa käydä lukaisemassa Retkipaikan loistava artikkeli aiheesta.

Osa Stora Herröstä on yksityisaluetta. Retkeilykäytössä olevallakin alueella riittää kuitenkin kuljettavaa koko päiväksi. Saarella on muun muassa kiintorasteja, joita kävimme etsimässä geotkätkön hakemisen lisäksi. Samalla tuli napsittua aika monta mustikkaa polkujen varsilta.

Mustikkametsää Stora Herrössä

Sinileväinen lahti ja rantakalliota

Näkymä Stora Herrön näkötornista merelle


Rantakallioilla kiipeilystä nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin. Retkellä tiskauskin on lasten mielestä hauska ohjelmanumero, toisin kuin kotona. Päivään kuului myös vierailu naapurisaarella, sumopainia rantahiekalla ja näkötorniin kiipeäminen. Iltapalaa syömään siirryimme taas tutulle paikalle saaren länsipuolelle.

Paluumatkalla pysähdyimme jälleen Pentalassa, tällä kertaa saaristomuseoon tutustuen


Aamulla pakkasimme leirin kasaan, söimme aamupalan ja lähdimme jälleen kohti Pentalaa.

Tänä kesänä avattu Pentalan saaristomuseo on kaunis ja mielenkiintoinen käyntikohde, joka esittelee saariston historiaa. Yksityiskohtainen retkikuvaus kauniine kuvineen Pentalan saaresta löytyy Maisemaonnellinen -blogista, kannattaa käydä lukemassa.
Pentala on suurelta osin yksityisomistuksessa ja luonnonsuojelualuetta. Saaren luonto on herkkää ja erityisesti luonnonsuojelualueella liikkuessa pitää muistaa pysyä valmiilla poluilla. Telttailu on Pentalassa kielletty.

Saaristovene pysähtyy museon rantaan monta kertaa päivässä, Alueella on kahvilan lisäksi Lilla Villan -rakennus, jossa voi syödä omia eväitä sisätiloissa. Myös puhdasta juomavettä on saatavilla. Pentalaan on helppo tulla päiväretkelle lasten kanssa. Kannattaa kuitenkin tarkistaa aukioloajat museon sivuilta.

Museoalueelta pääsee kävelemään luontopolkua pitkin niin saaren keskellä olevalle järvelle kuin eteläpuolen hiekkarannalle. 

Museoalueen vieressä on  myös venekerhon ravintola, josta saa lämmintä ruokaa. Meidän kokemuksemme ravintolan buffetista ei tosin ollut kovin hyvä. Viereiseen pöytään kannetut lista-annokset toisaalta näyttivät herkullisilta. Kuopuksen juostessa ympärillä tartuimme vain helpoimpaan vaihtoehtoon, emmekä tilatessa edes huomanneet ettei seisovan pöydän lisäksi olisi ollut muutakin tarjolla.

Pentalan saaristomuseon rakennuksia


Pentalan saaristomuseon kartta


Ranta-aitta


Meidän matkamme jatkui Pentalasta takaisin melontaseuran rantaan purkamaan tavaroita ja puhdistamaan kajakkeja, jotka pääsivät saman tien takaisin vesille seuraavien aikuinen-lapsi -melontaparien käsissä.



Viime kesänä meloimme lasten kanssa Kolovedellä, silloin ei sää ollut yhtä aurinkoinen:

Retkimelontaa Kolovedellä koululaisen ja leikki-ikäisen kanssa