Muurahaisten poluilla

Lapsiperheen retkeilyblogi
Talviretki Meikossa

Talviretki Meikossa

On sunnuntai. Edellisenä iltana on satanut lisää lunta, aurinko paistaa ja hanki kimmeltää. Täydellinen ulkoilupäivä. Paitsi että niin on kaikkien muidenkin mielestä.

Hymy korvissa ajan Veikkolasta Kurjolammen parkkipaikalle johtavaa tietä. Lumiset oksat kaartuvat tien ylle ja näen mielessäni miten auringonvalo siivilöityy mäntyjen välistä kävellessämme puronvartta pitkin. Ohjaan auton pienelle parkkipaikalle vain huomatakseni, ettei siellä ole meille tilaa. 

Autoradiosta soiva lasten äänikirja pelastaa tilanteen. Lapsi ei edes huomaa miten epäröin ja punnitsen vaihtoehtoja. Olisiko tuossa sittenkin sopiva kolo autolleni vai lähtisimmekö takaisin kotiin. Missä muualla täällä lähellä olisi mahdollista päästä nuotion ääreen. Voi kuinka kaipaan arkivapaita.

Asetan navigaattoriin uuden kohteen. Meikon ulkoilualueella olisi todennäköisesti tilaa, eikä sieltä olisi kotiin kovin pitkä matka. Navigaattori ohjaa meidät läpi Kirkkonummen kauniiden maalaismaisemien. Äänikirjakin on vielä kesken, kun ohitamme tutun vesilaitoksen. 

Purkaessamme takakontista tavaroita muistelemme syyskuista telttayötä täällä. Kurkkaamme vielä opastustaululla olevaa karttaa ja lähdemme kohti Ribergetin nuotiopaikkaa. Lapsi työntää innoissaan kuorma-autoaan pitkin polkua ja minä tallaan rauhassa perässä.

Meikon polkuja talvella

Matkaa tulipaikalle on vajaa kilometri, kävellen olisimme hujauksessa perillä. Kuorma-auton työntäminen hieman hidastaa menoa ja pian alkaakin kysely: ”onko vielä pitkä matka?”

Ei tullut otettua narua mukaan, mutta lopulta keksin: irrotan kaulassani roikkuvasta kamerasta hihnan ja sidon sen vetonaruksi rekkaan. Matka jatkuu sen jälkeen paljon joutuisammin. Ensi kerralla ehkä muistan, että talviretkelle kannattaa aina ottaa pulkka mukaan. Se kulkee kevyesti perässä ja alamäkien laskeminen tekee matkasta kaksin verroin hauskempaa. 

Lapsi ja kuorma-auto

Pian saavumme tulipaikalle. Ihmettelen miksei täällä ole ketään, vaikka parkkipaikalla oli autoja paljon. Pian syy selviää. Puuvaja on melkein tyhjä ja vähätkin puut ovat litimärkiä. Ihan toista oli syksyllä.

Pilkon retkikirveellä puita pienemmiksi, toinen paikalle tuonut seurue kerää maasta kuolleita oksia sytykkeiksi. Kaivan ensiapupussukasta myös valmiin sytytyspalan avuksi ja puhaltelen kytevää nuotiota. Savu kirvelee silmiä ja vesi sihisee höyrytessään märistä puista. Minulla on aina auton takakontissa muutama kuiva puu juuri näitä hetkiä varten, mutta eivätpä ne siellä takakontissa paljon auta.

Meikojärven ulappa jäässä

Eväät saadaan lämpimiksi, termoksessa on lämmintä kaakaota eikä vaahtokarkkien paahtaminen kummoista tulta vaadi. Onneksi.

Paluumatkalla tarjoudun kantamaan lapsen rekkaa, mutta en saa lupaa. Poika juoksee edellä ja kiskoo rekkaa perässä. Nauramme yhdessä aina kun rekka suistuu polulta milloin mihinkin onnettomuuten joutuen.

Autossa huokaisen: ”huh huh, olipa retki.” Ennen kuin ehdin avata suutani uudestaan, poika jatkaa: ”mutta tosi kiva.”

Follow my blog with Bloglovin

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 0 comments
Pieni talvinen yöretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Pieni talvinen yöretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Haaveilen joulusta autiotuvassa erämaan keskellä. Takana olisi raskas hiihtopäivä ja pakkanen paukkuisi nurkissa. Ihan vielä ei ole tuon retken aika, mutta tänä jouluna pääsin pienen askeleen lähemmäksi haavettani.

Joulupäivän iltana laitoimme puolisoni kanssa lumikengät jalkaan ja nostimme rinkat selkään. Edessä oli neljän kilometrin taival yöksi pienelle Montellin majalle, joka lepää kolmen keron välissä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.

Lähtöpisteemme oli Vuontisjärven rannalla. Puolessa välissä järvenselkää saatoimme sammuttaa otsalamput. Melkein täysi kuu nousi takaamme valaisemaan maisemaa.

Järven yli tasamaata matka taittui helposti, kunnes jään päällä oleva sohjo jäätyi isoiksi kokkareiksi lumikenkien pohjiin ja sauvoihin. Päästyämme järven toiselle puolelle, oli otettava puukko esiin ja hakattava jäälohkareet irti.

Järven vastarannalla oli kyltti, joka osoitti reittiä määränpäähämme. Loppumatka olisikin pelkkää ylämäkeä, Röyninkurun muotoja seuraillen.

Lähdimme kulkemaan moottorikelkan jälkeä pitkin. Jonkinlainen latu-urakin kurussa ilmeisesti kulki, ja puurajassa sen yhytimmekin. Rannan hämärässä metsässä ladun alkupää jäi meiltä huomaamatta.

Moottorikelkan jälki helpotti kulkemista ja suunnistamista, minkäänlaisia reittimerkkejä emme missään vaiheessa huomanneet. Vaikka reittimme kulkikin kurua pitkin ylöspäin, ilman valmista jälkeä olisi kompassin kanssa pitänyt olla tarkkana.

Metsän siimeksessä otsalamppu oli taas tarpeen, varsinkin kun pilviverho peitti vähitellen taivaan. Välillä kuu pilkisti pilvien raosta ja lumiset puut loivat kauniita varjoja ympärillämme.

Olin jo näkeväni kahden rakennuksen kattojen ääriviivat hämärän keskellä. Saatoin tosin vain kuvitellakin, nähdä mitä toivoin näkeväni. Katsoin toisaalle ja kattojen hahmot olivat hävinneet. Jatkoimme matkaa ja kohta olin varma. Tupa oli melkein edessämme.

Montellin maja ja puuvaja joulukuun valossa

Maja oli pimeä, vain takassa hehkui pieni hiillos edellisten kävijöiden jäljiltä. Surullista kyllä, hiilten seassa lojui kolme tölkkiä, jotka siirsimme roskapussiimme.

Montellin majan lavereille mahtuu periaatteessa neljä henkeä, tosin silloin tuvassa on varmasti aika tiivis tunnelma ja jonkun jalat ehkä roikkuvat laverin reunan yli.

Tuvassa on kaunis avotakka, jonka edessä on tunnelmallista istuskella. Kovimmilla pakkasilla tuvan lämmittäminen voi olla haastavaa, silloin kannattanee suunnata vain kilometrin päässä sijaitsevaan uudehkoon Nammalakurun tupaan. Nyt pakkasta oli vain kymmenkunta astetta, joten saimme hyvät yöunet kolmen vuodenajan makuupusseissamme.

Näkymä Montellin majan pihasta Vuontisjärven suuntaan

Aamulla taivas oli taas kirkas ja kuu oli edelleen taivaanrannan yläpuolella. Hiljalleen myös kaamoksen vaaleansiniset ja -punaiset sävyt alkoivat hehkua taivaanrannassa. Katselin viereisiä huippuja ja mietin, koukkaisimmeko paluumatkalla Saivokerolle vai Vuontiskerolle.

Vuontiskero vei voiton. Keron päällä oli lunta vielä vähänlaisesti ja laakealla laella tuuli sen verran ettei sinne tehnyt mieli pysähtyä.

Vuontiskeron päällä tuuli paljastaa kivikon

Suuntasimme takaisin Vuontisjärvelle pitkin kivikkoista rinnettä. Vähitellen kivikko muuttui koivikoksi ja näin mielessäni kuinka kesällä puro solisee vehreässä kurussa. Puikkelehdimme puiden välistä alaspäin kunnes yhytimme saman moottorikelkan jäljen, jota pitkin olimme edellisenä iltana taivaltaneet. Pian olimme taas järven rannassa.

Tunturikoivikkio Röyninkurussa

Tämän pienen retken lisäksi pystytin joululomalla telttani mökin läheisyyteen, suon laitaan ja kokeilin makuupussieni lämpimyyttä talvitelttailua ajatellen. Reilun viidentoista asteen pakkasessa laitoin kaksi kolmen vuodenajan makuupussia sisäkkäin ja heräsin yöllä siihen, että oli minulla oli kuuma. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnin korvissani.

Jonain talvena tulee vielä minunkin aikani vetää ahkiota itäkairassa.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lumikenkäily, oma aika, Pallas, talvi, yöretki, 2 comments