Riippumatto rannan tuntumassa

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Laskeva aurinko häikäisi silmiä, kun ajoin Länsiväylää pitkin kohti Kirkkonummea ja Porkkalanniemiä. Olin yrittänyt houkutella lapsia mukaan telttaretkelle, mutta kumpikaan ei ollut halunnut lähteä. Tajusin, että itse asiassa olikin hyvä näin.

Takana oli ensimmäinen kokonainen etätyö- ja kouluviikko. Intensiivistä yhdessäoloa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Oman paikan, tilan ja sääntöjen hakemista. Seuraavalla viikolla elämä soljuisi jo uuden normaalin, uusien rutiinien mukaan. Vielä nyt rauhoittuminen tuntui vaikealta ja aivoissa surrasi miljoona asiaa.

Jo ajomatkan aikana mieli alkoi tasaantua. Ihailin tien yli kiiruhtavia kauriita ja autiotalon pihapiirissa rauhassa ruokailevaa hirveä.

Jätin auton Telegrafbergetin parkkipaikalle ja lähdin etsimään lähistöltä sopivaa paikkaa, johon yösijani laittaa. Ensin kuitenkin suuntasin kalliolle ihailemaan laskevan auringon kajoa ja hengittelemään merituulen tuoksua.

Iltarusko Telegrafbergetillä

Koska olin liikkeellä yksin ja tiedossa oli kirkas yö, minulla oli repussa vain riippumatto, aluspeite, makuupussi, vähän evästä ja kamera. Oli helppo etsiä oma, suojaisa paikka rannan tuntumasta.

Ripustin riippumattoni rantamäntyihin, kaivauduin talvimakuupussini sisään ja kiristin hupun silmien eteen. Nouseva kuu loi kirkkaita varjoja ympärilleni. Melkein kuin katulampun valossa olisi nukkunut. Meren ja tuulen kohina peittivät ympäristön pienet rasahdukset alleen ja tuudittivat uneen.

Yksin ulkona nukkuminen ei ole minulle edelleenkään mikään läpihuutojuttu. Mielikuvitus saa helposti siivet, kun aurinko laskee. Huomaan kuitenkin, että pelot eivät pääse pinnalle ollenkaan yhtä helposti kuin joskus aiemmin ja ne on myös kerta kerralta helpompi kohdata.

Kaksi muutakin seuruetta oli valinnut tulla tänne yöksi. Vaikka en nähnyt noita ihmisiä kuin kaukaa vilaukselta, niin tietoisuus siitä etten ollut ainut retkeilijä lähimailla, toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Meri siintää puiden välistä

Kuun valo vaihtui aamuyöllä aavistukseen auringosta, joka nousi niemen toiselta puolelta. Pipo ja makuupussin huppu silmillä saivat unen kuitenkin riittämään aamuun saakka. Senkään jälkeen ei ollut kiire mihinkään vaan istuin pitkään riippumatossa merelle tuijotellen. Kaikki maailman murheet tuntuivat juuri nyt olevan jossain kaukana.

Aamuaurinko tavoittaa rantakalliot

Kymmenen aikaan laitoin leirini kasaan, vein repun autoon ja lähdin vielä kiertämään kahden kilometrin pituista Telebergetin lenkkiä. Parkkipaikalle oli jo ilmestynyt muutama auto lisää iltaan verrattuna, mutta polulla ei vielä tullut ketään vastaan.

Ihastuin ikihyviksi polun maisemiin, jotka aamupäivän aurinko sai näyttämään satumaisilta.

Telebergetin lenkin juurakkopolkua

Pieni suo

Telegrafbergetin korkein kohta

Kun lähdin kohti kotia yhdentoista aikaan, Porkkalanniemen parkkipaikat alkoivat jo täyttyä ja laskin matkalla ulkoilualueelta Länsiväylälle yli 100 vastaantulevaa autoa. Tässä vaiheessa tuntui hyvältä mennä kotiin.

Riippumatto rannan tuntumassa

(Visited 5 times, 1 visits today)

Vastaa