vaellus

Siirtymäriitti Salamajärvellä

Olin painanut vanhan työpaikan oven perässäni kiinni ja uusi työ alkaisi vasta reilun viikon kuluttua. Mikä olisikaan parempi tapa siirtyä myös henkisesti ajanjaksosta toiseen kuin toteuttaa pitkään mielessä pyörinyt unelma hiihtovaelluksesta. Niinpä tammikuisena lauantai-iltana hieman ennen puoltayötä pysäköin autoni Huttukankaan parkkipaikalle Salamajärven kansallispuistossa. Aivan ensimmäiseksi katseeni osui lyhtyyn, joka oli ripustettu opastaulun viereen retkeilyreittien lähtöpisteeseen. Tunsin heti oloni tervetulleeksi.

Reitin alkupää Huttukankaan parkkipaikalla

Yöksi Heikinjärven rantaan

Taivas oli pilvessä, mutta otsalampun saattoi silti sammuttaa ahkion pakkaamisen jälkeen. Vilkaisin karttaa ja pakkasin sen sitten epähuomiossa ahkion sisälle. Matkaa Heikinjärven laavulle olisi vain puolitoista kilometriä helpossa maastossa. Olin kuitenkin tullut katsoneeksi karttaa huolimattomasti ja suuntasin järven pohjoispuolelle. Kun tajusin virheeni, en enää lähtenyt hiihtämään takaisin etelärannalle, vaan pystytin teltan siihen missä olin. Näin siitäkin huolimatta, että kansallispuiston alueella saisi leirityä vain nuotiopaikkojen välittömässä läheisyydessä. Yksin, väsyneenä ja nälkäisenä päätin että pysähtyminen olisi järkevämpi ja turvallisempi ratkaisu kuin matkan jatkaminen.

Etukäteen suurimpia mietinnän aiheitani oli ollut, kuinka uskaltaisin nukkua yksin teltassa. Sen verran pitkä päivä oli takana, että uni tuli heti enkä kerennyt miettiä pimeänpelkoa.

Telttapaikka Heinkinjärven rannassa

Ensimmäinen päivä  – aavaa suota ja yö jokivarressa

Herättyäni sumuiseen aamuun päätin suunnata edelleen pohjoiseen, yli Heikinjärvennevan. Kuukautta myöhemmin tämä reittivalinta ei olisi enää ollut mahdollinen, sillä osassa kansallispuistoa on liikkumisrajoituksia kevättalvella.

Pakkasta oli muutama aste, metsäsuksi kantoi ja tasaisella suolla oli kevyt edetä ahkion kanssa. Maisema ympärilläni oli mustavalkoinen ja aivan hiljainen. Suunnistaminen oli samankaltaista kuin meloessa, kartallakin näkyi saaria ja salmia. Etäisyyksien hahmottaminen oli hankalaa, joka puolella näytti samanlaiselta. Kartalla pysyin parhaiten, kun tarkastelin saarten ja suota ympäröivien kangasalueiden korkeuskäyriä.

Heikinjärvenneva

Nevan ylitettyäni poistuin vajaaksi vuorokaudeksi kansallispuiston alueelta ja maasto muuttuikin täysin erilaiseksi. Oli hakkuuaukeaa, metsäautoteitä sekä ojitettua suota. Tuntui, etteivät retkeilykartta ja ympäröivät maamerkit täsmänneet toisiinsa enää ollenkaan. Hakeuduin lähemmäksi pohjois-eteläsuunnassa kulkevaa Koirajokea, ehkä jopa vähän liian lähelle. Kuten arvata saattaa, joenvarren pusikko ei ollut kaikkein helpoin maasto ahkion kanssa kuljettavaksi. Useampaan kertaan jouduin irrottamaan ahkion, jotta pystyin edes kääntymään. Lopulta löysin teltalle mukavan paikan, johon koneiden jäljet eivät näkyneet. Teltassa maatessani kuuntelin etäistä Koirakosken kohinaa. Mieli oli täysin tyhjä turhista ajatuksista. Ihan kuten ympäröivä metsäkin.

 Toinen päivä – retken haastavimmat hiihto-osuudet

Toinen hiihtopäivä alkoi metsäkoneen kulkemaa tietä seuraillen. Kansallispuiston pohjoispuolella kulkevaa autotietä pitkin pääsin Koirajoen itäpuolelle ja sitä myöden takaisin puiston alueelle. Reitin linjaus metsässä oli helppo nähdä, mutta sitäkin hankalampi kulkea. Liian korkeaksi pakattu ahkio kaatui kyljelleen pitkospuilta ja kivikkoinen maasto pakotti välillä ottamaan sukset pois jalasta. Vaikka metsän keskellä kulkeva reitti oli todella kaunis, olin kovin helpottunut päästessäni takaisin suolle.

takaisin Salamajärven kansallispuiston alueella
vähän lumen peittämät pitkospuut saavat ahkion kaatumaan
mahdotonta kivikkoa metsäsuksien ja ahkion kanssa taivaltavalle
vihdoin takaisin suolla

Kolmas yöpymispaikkani oli jälleen Koirajoen varressa, tällä kertaa idyllisellä Talviahon nuotiopaikalla. Tuntui luksukselta viritellä nuotiota ja hakea vesi vieressä kohisevasta avoimesta joesta. Ruoka ei meinannut maistua, mutta pakotin itseni syömään. Tiesin, että tyhjällä vatsalla nukkumaanmeno johtaisi todennäköisesti paleluun yön aikana.

Talviaho, Salamajärvi

Kolmas päivä – Talviaholta takaisin Huttukankaalle

Kolmas hiihtopäivä oli edellistä paljon helpompi. Kuljin soita myöden sen minkä pystyin ja osasin jo tulkita karttaa. Tiesin ettei siihen oltu merkitty kuin isoimmat kivikot, joiden ympärillä olisi pienempää kivikkoa suurella alueella. Arvasin myös, että lehtimetsä suon laidalla olisi käytännössä läpipääsemätöntä pöpelikköä.

Pyydyskosken avoimella kodalla pidin pidemmän tauon ja kokkasin lounaaksi kauraomenapaistosta vaniljakastikkeella. Täällä näin ensimmäistä kertaa jälkiä muista retkeilijöistä. Kodan lähellä oli selvästi ollut teltta ja sielä lähti myös latu kohti Heikinjärveä. Todella kauniilla paikalla tämäkin kota, ja kaikki rakenteet siistissä kunnossa.

Pyydyskosken kotalaavu
Pyydyskosken silta

Kello oli vasta kolme iltapäivällä, kun saavuin Heikinjärven laavulle, jossa olin ajatellut olla viimeisen yön. Alkoi sataa lunta ja tunsin oloni äärimmäisen väsyneeksi. Ajatus pitkästä illasta laavulla ja yöstä hieman jo kosteassa makuupussissa ei yhtäkkiä houkuttanukaan. Niinpä jatkoin matkaani parkkipaikalle saakka.

Viimeisen yön vietin laavun sijaan sadan kilometrin pääsä Saarijärvellä, ihanassa Purola Farm -maatilamajoituksessa. Puusauna ja lämmin peitto kruunasivat retken. Seuraavana päivänä kotiin ajaessani tajusin, että kuume on nousemassa. Siksi siis edellinen päivä oli tuntunut niin raskaalta helposta hiihto-osuudesta huolimatta.

Retki oli tähän kohtaan elämää täydellinen, ja nyt tiedän että jonakin päivänä tulee sopiva hetki myös pidemmälle hiihtovaellukselle pohjoisessa. Tiedän myös, että pimeä ei pelota minua enää yhtä paljon kuin vielä vuosi sitten.

Muutama sana varusteista

Vaikka tämä oli ensimmäinen hiihtovaellukseni, en ostanut retkeä varten uusia varusteita. Sukset, sauvat ja ahkion vuokrasin Liizistä, jota voin lämpimästi suositella. Teltan lumiankkureina käytin vuosia sitten kivikkoista maastoa ajatellen ompelemiani kangaspusseja, jotka toimivat mainiosti ainakin näin metsäisessä maastossa.

Pakkasta oli koko retkeni ajan alle kymmenen astetta. Makuupussini oli periaatteessa tarpeeksi lämmin tähän säähän, mutta kolmantena yönä kosteus jo selvästi alensi sen lämpöarvoja. Tuulettomassa, sumuisessa ja lumisateisessa säässä pussia ei saanut mitenkään kuivatettua. Seuravalla kerralla otan varmasti mukaan myös toisen, ohuemman makuupussin imemään kosteutta.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in hiihto, kansallispuisto, oma aika, Salamajärvi, talvi, vaellus, yöretki, 2 comments

Harmaa Karhunkierros

18-23.11.16

Karhunkierrokselle? Tähän aikaan vuodesta?
Joo.
Hiljaisuus… okei.
Uusi hiljaisuus… siellä on varmaan pimeää ja kylmää.
Joo 🙂

Kynttilän hehku näkyy Siilastuvan ikkunastaSesonkiaikoina Suomen suosituimmilla vaellusreiteillä riittää retkeilijöitä. Karhunkierros Kuusamossa on yksi näistä kohteista, joista kaikki ovat kuulleet ja moni on itsekin käynyt ainakin päiväseltään. Maisemat ovat jylhät ja retkeilyrakenteet kunnossa. Kuitenkin, jos on valmis hieman tinkimään ajankohdasta ja sääoloista, niin on mahdollista että näissä upeissa puitteissa saa vaeltaa ihan yksin.

Googletin etukäteen ”Karhunkierros marraskuussa” ja huomasin kyllä, että tällä haulla tuli paljon vähemmän relevantteja osumia kuin vaikkapa ”Karhunkierros syyskuussa”. Silti olin yllättynyt, ettei yhdessäkään tuvassa ollut muita yöpyjiä. Oikeastaan ainoat näkemämme ihmiset koko aikana olivat lauantaina pientä Karhunkierrosta kiertäneet päiväretkeilijät sekä yksi pariskunta Kiutakönkään lähellä. Lisäksi ensimmäisenä yönä puolenyön jälkeen joku kävi Siilastuvan terassilla, kurkisti sisään, sanoi: ”On siellä porukkaa” ja jatkoi matkaa.

Jussinkämpän vieraskirjasta selvisi, että olimme neljännet tuvassa marraskuun aikana yöpyneet. Myönnän, että tuntui melkein pahalta lämmittää kahdenkymmenen hengen hirsilukaalia kahdelle hengelle yhtä yötä varten. Vieläpä vähän märillä puilla. Samaisessa vieraskirjassa luki, että syyskuun toisella viikolla paikalla oli ollut 40-50 henkeä. Suora lainaus: ”Ihan sikana porukkaa.”

Taivalköngäs

Ihka ensimmäinen autiotupiin perustuva vaellus on siis nyt takana. Koska olin vieläpä liikkeellä ilman lapsia, niin rinkka painoi ihmeellisen vähän, puuttuihan sieltä teltta sekä lasten varusteita ja ruokia. Olo oli muutenkin vapaa, kun ei ollut vastuussa kenestäkään. Tuntui siltä, että voisi juosta ja hyppiä koko Karhunkierroksen läpi.

Oikeastaan ihmeellistä onkin miten tuohon samaan rinkkaan saa niin paljon enemmän tavaraa ahdettua ja kiinnitettyä, jos vain oikein yrittää. Varsinkin niillä retkillä, jotka olen tehnyt yksin lapsen/lasten kanssa, on kantamus ollut ihan kesäkelilläkin aika paljon painavampi.

Näkymä harmaalle joelle Jussinkämpän rannasta

Kävelimme Juuma-Ristikallio -välin sekä poikkesimme ilman rinkkoja Kallioportissa ja Oulangan kanjonilla. Vuodenajasta huolimatta matka pääkaupunkiseudulta reitin varteen ja takaisin sujui täysin julkisilla. Ei toki kovin nopeasti tai helposti, menomatkalla istuin yhteensä seitsemässä eri junassa, bussissa tai pikkubussissa ja matka kesti yli 20h suuntaansa. Siinä ehti mieli rauhoittua kiireisen työviikon jälkeen.

Karhunkierroksen varrella riittää jyrkkiä rinteitä ja hienoja koskia. Vastapainona on sitten myös hieman jopa tylsää kangasmetsää. Oulangan kanjoni (alla), oli minusta ehdottomasti yksi hienoimmista reissulla näkemistämme paikoista. Kuva ei mitenkään tee oikeutta paikalle, joka oli minusta jopa vaikuttavampi kuin reitin varsinainen päänähtävyys, Kiutaköngäs.
  Näkymä alas Oulangan kanjoniin

Reissun aikana oli, kuten odotettu, märkää ja pimeää. Satoi vettä, räntää ja lunta. Jos ei satanut, niin kosteus tuntui tiivistyvän suoraan ilmasta ja kastelevan kaiken. Kenkäni olivat joka ilta aivan litimärät. Sitten yhtenä päivänä näimme häivähdyksen auringosta. Hetken verran maisemassa oli muitakin värejä kuin musta ja valkoinen.

Jäätynyt Oulankajoki

Jäkälän hauskasti kuvioima kivi Hiiret tuntuivat joillakin tuvilla olevan varsinainen ongelma. Joka paikassa on tietysti hyvä ripustaa ruoat yöksi seinälle ja koittaa olla murustelematta kovasti, mutta Taivalkönkään tuvassa oli erityisen rohkeita otuksia sekä erityisen paljon niiden jätöksiä. Juttelimme pöydän ääressä ja toinen rinkka oli metrin päässä oli tuvan lattialla, suuaukko auki. Sinne vaan vilahti pieni ravinnonetsijä. Yö kuluikin sitten kuunnellessa rapinoita joka puolelta ja miettiessä koska jokin vilistäjistä pyyhältää naaman yli. Ei kiva. Enpä ollut etukäteen ajatellut, että teltta pitäisi olla mukana eläinten varalta.

Taivalkönkään autiotupa sisältä

Marraskuussa päivät ovat lyhyitä ja osa maisemista jäikin meiltä näkemättä. Oma viehätyksensä on kuitenkin kulkea pimeää polkua pitkin kuunnellen könkäiden pauhua jossain alhaalla. Voi vaan arvailla kuinka lähellä tai kaukana vesi oikeastaan onkaan.

Retken paras hetki oli kun kuljimme pilkkopimeässä metsässä, oransseja reittimerkkejä tarkkaillen. Yhtäkkiä pimeyden keskeltä ilmestyivät näkyviin satumaiset, täydellisesti rinteeseen sopivat, lumen peittämät portaat, joita kukaan ei ollut kulkenut viimeisen lumisateen jälkeen. Mäen päällä istahdin kivelle ja ajattelin: metsä on lempeä, metsä on turvallinen. Kaikki on hyvin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Karhunkierros, Kuusamo, marraskuu, oma aika, Oulangan kansallispuisto, retkeily, retki, vaellus, 2 comments