itsenäisyyspäivä

Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vietimme itsenäisyyspäivän 2019 vuokramökillä Pöytyällä. Kun pari viikkoa aiemmin olin varannut mökin, oli sää ollut mitä mainioin: kirkas ja kuulas. Haaveilin pitkästä viikonlopusta pääkaupunkiseudun valosaasteen ulottumattomissa. Siitä, että voisin ihmetellä linnunradan valtavuutta yhdessä lasten kanssa. Jouksulenkeistä metsässä, rantasaunasta ja avannosta. Ehkä myös retkistä meille ennestään tuntemattoman Kuhankuonon retkeilyreitistön poluille, joiden läheisyydessä mökki sijaitsi.

Kun mökkiviikonloppu koitti, oli selvää ettei tähdistä näkyisi vilaustakaan. Seuraavaksi kolmeksi päiväksi luvattiin melkeinpä taukoamatonta vesisadetta. Alkuviikosta maa oli vielä ollut valkoinen, mutta vesi huuhtoi viimeisetkin lumen rippeet nopeasti pois.

Aika kului paljolti lukiessa ja levätessä. Saunaan ja järveenkin pääsin. Kotiin palatessa tuntui, että takana olisi pidempikin loma kuin vain kolme päivää.  Onnistunut viikonloppu siis, vaikka harmaa sää harmittikin.

Ulkoilut jäivät vähiin, mutta jotain sentään tein.

Polkujuoksua Valastensuolle

Itsenäisyyspäivänä lähdin mökiltä juoksulenkille ilman mitään varsinaista suunnitelmaa. Vaskijärven luonnonpuistoon, Kuhankuonon retkeilyreitistön pohjoisosaan olisi matkaa neljä kilometriä metsiä pitkin.

Lämpöä oli muutama aste ja sataa tihutti. Juoksin ensin hiekkatiellä, sitten traktoriuraa metsään ja pieniä polkuja pitkin poikin. Maa oli litimärkä, kuten pian kengät ja sukatkin, mutta eipä se oikeastaan haitannut.

Päädyin pomppimaan ojitetulle suolle, mistä tupsahdin metsäautotielle. Katsahdin karttaa puhelimestä ja huomasin, että olin enää kilometrin päässä retkeilyreitistä. Kartassa ei näkynyt polkua tieltä retkeilyreitille, mutta suon laitaa näytti menevän ikäänkuin luonnollinen reitti. Kuljin kaatuneita puita väistellen metsäautotien kääntöpaikalle. Sieltä löytyi kuin löytyikin polun pää, joka johti suoraan retkeilyreitille.

Olin Valastensuon laidalla, Vaskijärven luonnonpuistossa. Toiseen suuntaan reitti oli käytännössä metsäautotietä, ei kovin kaunista, mutta toiseen suuntaan se näytti muuttuvan pienemmäksi poluksi. Sinne siis.

Melkein heti tuli vastaan Valastenmaan taukopaikka. Tulipaikka, pieni puuvaja sekä katettu pöytä. Ei ihan uusia rakenteita, mutta siistissä kunnossa. Tästä olisi vajaa neljä kilometriä lähimmälle parkkipaikalle, Elijärvenkulmaan.

Valastenmaan tulipaikka

Minulla ei ollut eväitä eikä tulentekovälineitä, joten jatkoin matkaani. Pian juoksin pitkospuilla suon keskellä. Onneksi jalassa oli nastalliset suunnistuslenkkarit. Harmaanakin päivänä suo oli hieno. Puhelimen kamera ei mitenkään saanut hämärässä tallennettua tihkusateeseen kietoutunutta suota: punaista sammalta, pieniä käppyräisiä mäntyjä ja harmaata taivasta. Verkkokalvoille ja aivoihin ne kuitenkin piirtyivät valtavan kauniina.  

Ihailin maisemaa aikani, kunnes jatkoin juoksemista. Kun pääsin Valastensuon toiselle laidalle, päätin etten metsän ja suon jälkeen halua juosta takaisin mökille autotietä pitkin. Matkaakin olisi ollut vielä viisi kilometriä. Siispä soitin itselleni kyydin parkkipaikalle. Viimeisen kilometrin juoksin metsäpolkua niin kovaa kuin pääsin nauttien täysin siemauksin.

Vajosuon kierros lasten kanssa

Valastensuon juoksulenkin jälkeen mieleni teki takaisin suolle. Seuraavana päivänä lähdimmekin koko perhe kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa, joka myös kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön.

En ollut aiemmin käynyt Kurjenrahkan kansallispuistossa, mutta mielikuvissani paikka olisi, nimensä mukaisesti, lähinnä suota. Tutkin matkalla autossa alueen reittivaihtoehtoja. Harmikseni en löytänyt mitään sopivan lyhyttä, nuotiopaikallista rengasreittiä, joka kulkisi suurimmaksi osaksi suolla.

Olimme nukkuneet aamulla pitkään ja päässeet lähtemään reissuun vasta puolen päivän aikaan. Vettä satoi ihan kunnolla ja pimeäkin laskeutuisi jo muutaman tunnin kuluttua. Mitään pitkää retkeä emme siis tekisi. Valitsinkin kohteeksi kolmen kilometrin pituisen Vajosuon kierroksen, joka vain piipahtaisi suon laidalla. Kierroksen puolesta välistä löytyisi tietojen mukaan laavu, tulipaikka ja näkötorni.

Vajosuon opaskyltit

Polku oli märkä ja metsä hämärä. Kuopus oli ainoa, jolla oli kumisaappaat jalassa ja hän ottikin kaiken ilon irti lätäköistä. Me muut koitimme kierrellä niitä parhaamme mukaan.

Matka taittui nopeasti ja pian olimme laavun luona. Vettä satoi sen verran, ettei laavun avoimelle tulipaikalle olisi ollut järkeä ruveta sytyttelemään tulta. Niinpä jatkoimme vielä hieman matkaa ja löysimme iloksemme ison keittokatoksen sekä puita.

Evästelyä Vajosuon keittokatoksen

Ruoan jälkeen oli jo aika hämärää. Kuopus halusi lähteä suoraan takaisin parkkipaikalle, vaikka luontotornille oli matkaa vain kivenheiton verran. Niinpä mies käväisi pikaisesti tornilla ja lähti sitten kuopuksen kanssa edeltä autolle.

Vajosuon luontotornin portaat

Minä kävelin esikoisen kanssa tornille, josta avautui näkymä harmaalle suolle (jutun pääkuva). Vähän aikaa siinä ihmeteltiin hiljaista maisemaa ennen kuin lähdettiin mekin paluumatkalle.

Valokuvia ei tällä meidän retkellä tullut montaa otettua. Jos haluat nähdä miltä Vajosuon kierroksen varrella näyttää, kurkkaa Metsähiipparin blogiin.

Vajosuon kuvat: Harri Vartiainen

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 4 comments

Itsenäisyyspäivän geokätköseikkailu Soukan rantakallioilla

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Lähdimme itsenäisyyspäivänä etsimään geokätköjä Hanikan luontopolun varrelta, Espoon Soukasta. Kätköjäkin löytyi, mutta löytyi myös uskomattoman hienoja merenrantamaisemia.

Hanikan luontopolku, Espoo

Jätimme auton Hanikan kuntoradan parkkipaikalle ja lähdimme kiertämään luontopolkua vastapäivään, ohi Sökö Sommarö -vapaapalokunnan rakennuksen. Siinä pysähdyimme jo ensimmäisen kerran, paloaseman piha oli kuin luistinrata eikä paikalla ollut ketään, joten varsinkin kuopus oli innoissaan. Juoksi, liukui ja kaatuili. Paloaseman jälkeen palasimme takaisin luontopolulle, joka kulki rantakaislikon vierellä. Pian saavuimme upealle kalliolle, josta luonto oli muovannut täydellisen liukumäen. Edellisen vuorokauden vesisade oli kastellut rantakallion ja sen jälkeen nopeasti kiristynyt pakkanen oli jäädyttänyt sen. Vähän hirvitti pysähtyykö liuku rantaviivaan, mutta lapset selvästi itsekin ymmärsivät ettei meren jään kestävyyttä kannata mennä kokeilemaan.

Kallion päällä syötiin eväät: lämmintä mehua, leipää ja pipareita. Sitten jatkettiin liukkaalla taiteilua. Esikoinen olisi jäänyt kallioille leikkimään varmasti iltaan saakka, mutta pienempi kyllästyi vähän nopeammin ja kailotti suureen ääneen äidin kuiskauksen: ”Nyt etsitään se geokätkö ja sitten mennään lintutornille.”

Hanikan luontopolku, Espoo

Aika monen ”vielä yksi lasku” -laskun jälkeen jatkoimme matkaa rantaa ja pitkospuita pitkin eteenpäin Kaitalahden lintutornille. Tornin ympäristön kaislikot olivat melkein yhtä jännittäviä kuin liukkaat rantakalliot. Aika hujahti niin, että aurinkokin alkoi jo painua mailleen ja meidän oli aika lähteä kotiin päin.

Espoo, Hanikan luontopolku, Kaitalahden lintutorni

Niin, ne geokätköt. Kolmen helpohkon kätkön etsimiseen oli energiaa, alueelle jäi vielä aika monta myöhemmin löydettäviksi.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Espoo, geokätköily, Hanikka, itsenäisyyspäivä, lapset, luontopolku, päiväretki, 4 comments