pimeänpelko

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Laskeva aurinko häikäisi silmiä, kun ajoin Länsiväylää pitkin kohti Kirkkonummea ja Porkkalanniemiä. Olin yrittänyt houkutella lapsia mukaan telttaretkelle, mutta kumpikaan ei ollut halunnut lähteä. Tajusin, että itse asiassa olikin hyvä näin.

Takana oli ensimmäinen kokonainen etätyö- ja kouluviikko. Intensiivistä yhdessäoloa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Oman paikan, tilan ja sääntöjen hakemista. Seuraavalla viikolla elämä soljuisi jo uuden normaalin, uusien rutiinien mukaan. Vielä nyt rauhoittuminen tuntui vaikealta ja aivoissa surrasi miljoona asiaa.

Jo ajomatkan aikana mieli alkoi tasaantua. Ihailin tien yli kiiruhtavia kauriita ja autiotalon pihapiirissa rauhassa ruokailevaa hirveä.

Jätin auton Telegrafbergetin parkkipaikalle ja lähdin etsimään lähistöltä sopivaa paikkaa, johon yösijani laittaa. Ensin kuitenkin suuntasin kalliolle ihailemaan laskevan auringon kajoa ja hengittelemään merituulen tuoksua.

Iltarusko Telegrafbergetillä

Koska olin liikkeellä yksin ja tiedossa oli kirkas yö, minulla oli repussa vain riippumatto, aluspeite, makuupussi, vähän evästä ja kamera. Oli helppo etsiä oma, suojaisa paikka rannan tuntumasta.

Ripustin riippumattoni rantamäntyihin, kaivauduin talvimakuupussini sisään ja kiristin hupun silmien eteen. Nouseva kuu loi kirkkaita varjoja ympärilleni. Melkein kuin katulampun valossa olisi nukkunut. Meren ja tuulen kohina peittivät ympäristön pienet rasahdukset alleen ja tuudittivat uneen.

Yksin ulkona nukkuminen ei ole minulle edelleenkään mikään läpihuutojuttu. Mielikuvitus saa helposti siivet, kun aurinko laskee. Huomaan kuitenkin, että pelot eivät pääse pinnalle ollenkaan yhtä helposti kuin joskus aiemmin ja ne on myös kerta kerralta helpompi kohdata.

Kaksi muutakin seuruetta oli valinnut tulla tänne yöksi. Vaikka en nähnyt noita ihmisiä kuin kaukaa vilaukselta, niin tietoisuus siitä etten ollut ainut retkeilijä lähimailla, toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Meri siintää puiden välistä

Kuun valo vaihtui aamuyöllä aavistukseen auringosta, joka nousi niemen toiselta puolelta. Pipo ja makuupussin huppu silmillä saivat unen kuitenkin riittämään aamuun saakka. Senkään jälkeen ei ollut kiire mihinkään vaan istuin pitkään riippumatossa merelle tuijotellen. Kaikki maailman murheet tuntuivat juuri nyt olevan jossain kaukana.

Aamuaurinko tavoittaa rantakalliot

Kymmenen aikaan laitoin leirini kasaan, vein repun autoon ja lähdin vielä kiertämään kahden kilometrin pituista Telebergetin lenkkiä. Parkkipaikalle oli jo ilmestynyt muutama auto lisää iltaan verrattuna, mutta polulla ei vielä tullut ketään vastaan.

Ihastuin ikihyviksi polun maisemiin, jotka aamupäivän aurinko sai näyttämään satumaisilta.

Telebergetin lenkin juurakkopolkua

Pieni suo

Telegrafbergetin korkein kohta

Kun lähdin kohti kotia yhdentoista aikaan, Porkkalanniemen parkkipaikat alkoivat jo täyttyä ja laskin matkalla ulkoilualueelta Länsiväylälle yli 100 vastaantulevaa autoa. Tässä vaiheessa tuntui hyvältä mennä kotiin.

Riippumatto rannan tuntumassa

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, riippumatto, yöretki, 0 comments

Pimeällä Porkkalanniemellä

Porkkalanniemi on kuulemma parhaita paikkoja pääkaupunkiseudulla, jonne lähteä karkuun valosaastetta. Niinpä kun säätiedotus lupasi pilvetöntä taivasta sekä tuuletonta ilmaa ja avaruusäätiedotus lupaili kohtalaista mahdollisuutta revontuliin täällä etelässäkin, nappasin kameran kyytiin ja lähdin iltasella ajelemaan kohti Porkkalaa.

Auton mittari näyttä -1C, tien pinta oli todennäköisesti pelkkää mustaa jäätä ja  sumu peitti näkyvyyden paikoittain aivan täysin. Nämä olosuhteet ja tietoisuus siitä, että Porkkalanniemellä vaeltaa yksi jos toinenkin kauris ja hirvi, saivat ajelemaan aika hitaasti 20 kilometriä Jorvaksentieltä niemen kärjen parkkipaikalle. Loppua kohden tie kapeni kapenemistaan, radiossa soi Himin Join Me In Death ja muistelin kuinka lapsena ajettiin pois mummulasta kapeaa katuvalotonta tietä, jonka ylle talviset puut kaartuivat. Tuolloin lapsena minua pelotti niin, että ryömin aina takapenkin jalkatilaan piiloon. Nyt vaihdoin kanavaa ja ysäripoppi karkotti moiset ajatukset mielestä. Kun sumu välillä hälveni, Orion loisti kirkkaana edessäni tien yläpuolella.

Niemenkärkeä lähimmällä parkkipaikalla oli kaksi autoa parkissa ja vaikka auton valojen sammuttua tuntui hetken että olisin ollut pimeässä säkissä, mieltä rauhoitti kuitenkin se että tiesin etten ole yksin, vaan paikalla on muitakin retkeilijöitä tai kuvaajia. Laitoin otsalampun vihreän valon päälle ja lähdin etsimään polkua niemenkärkeen. Jostain syystä Porkkala on jäänyt minulta aiemmin käymättä ja olisin tietysti voinut käydä valoisalla katsastamassa paikan, mutta meni se näinkin. Polku niemenkärkeen oli onneksi merkitty täplillä, jotka hehkuivat otsalampun valossa.

Kuten on ehkä jo tullut ilmi, merenrannat ovat minulle tärkeitä paikkoja. Aaltojen ääni kalliota vasten luo turvallista tuntua eikä minua oikeastaan pelottanut yhtään. En ollut ajatellut tätä etukäteen, mutta olen varma että vaikka Nuuksion metsässä yhtä pimeässä paikassa olisi mieli ollut paljon levottomampi.

Nautiskelin muutaman tunnin pimeitä rantoja kierrellen ja etsien sopivaa valokuvauspaikkaa. Joka suunnassa merellä tuntui vilkkuvan valoja, jotka toivat pitkällä valotusajalla otettuihin kuviin oman hehkunsa. Jotenkin en tällä kertaa löytänyt kohtaa, jossa olisin saanut mieluisia kuvia, mutta muuten retki oli onnistunut. Vain eväiden puute sai minut lopulta palaamaan autolle ja kotiin.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, 2 comments