Muurahaisten poluilla

Lapsiperheen retkeilyblogi
Lasten kanssa yötä Peikkometsän laavulla

Lasten kanssa yötä Peikkometsän laavulla

Meidän piti tänä vuonna viettää talvilomaa Ylläksen keväthangilla. Suunnitelmat menivät uusiksi, kuten monella muullakin, niin monessa asiassa. Mies piti lomansa alkuperäisenä ajankohtana, oma lomani siirtyi vappuviikolle.

Koko talvi oli mennyt ohi ilman yhtään telttayötä lasten kanssa, joten oli aika selvää että nyt olisi yöretken paikka. Pyysin esikoiselle etäkoulusta päivän vapaaksi, jotta päästäisiin retkelle keskellä viikkoa, eikä tarvitsisi miettiä koronaruuhkia.

Kohteeksi valitsin Tammisaaressa sijaitsevan Västerbyn ulkoilualueen ja sieltä noin viiden kilometrin pituisen Peikkometsän kierroksen, jonka puolessa välissä olisi laavu järven rannalla.

Aamupäivällä esikoinen teki kouluhommia ja minä pakkailin tavaroita lämpömittaria ja säätiedotusta vilkuillen. Yöksi luvattiin nollaa ja iltapäiväksi pientä tihkua. Jonkinlaiset sadevaatteet olisi siis pakattava mukaan. Telttakin oli jo otettu esiin kun tajusin ettei sitä tarvittaisikaan. Voisimme yöpyä laavussa, se olisi varmasti vapaana.

Iltapäivällä lähdimme matkaan Espoosta kohti Tammisaarta. Räntää vihmoi tuulilasiin ja myönnän miettineeni, että mitähän tästä tulee. Lapset eivät huomanneet säässä mitään erityistä.

Tammisaaren keskustan jälkeen käännyimme ensin Tenholantielle ja siitä moottoriradan jälkeen hiekkatielle, jossa ensin tuli vastaan Ekenäs port opastaulu. Jatkoimme tästä vielä eteenpäin seuraavalle parkkipaikalle. Parkkipaikalta oli hyvä viitoitus Peikkometsän kierrokselle, joka oli merkitty puihin keltaisin viivoin.

Metsä oli tosiaan peikkometsä, kauniita kallioita ja sammalen peittämää maata. Muutama peikkokin matkan varrella bongattiin.

Kaunista metsää Peikkometsän kierroksen varrella

Lapset painelivat edellä kovaa vauhtia. Yritin välillä ehdotetella taukoa, mutta varsinkin kuopuksella oli kova kiire perille, laavulle. Välillä sentään malttoi pysähtyä katsomaan matkan etenemistä omasta, 7-vuotislahjaksi saadusta puhelimesta.

Pian olimmekin jo Grabbskog Storträsket -järven rannalla ja rantaa kallioiden päällä seuraileva polku johdatti meidät yöpymispaikalle. Matkalla näimme tai kuulimme ihan kourallisen muita retkeilijöitä tai lenkkeilijöitä. Viikonloppuisin ja aurinkoisella säällä täällä on varmasti enemmänkin ihmisiä.

Grabbskog Storträsket Peikkometsän polulta nähtynä

Reitti kulki kuusenkäpyjen alta

Laavulle päästyä lapset ottivat paikan nopeasti haltuun, kiipeilivät kallioilla ja heittelivät käpyjä veteen. Itsellä oli jo niin kova nälkä, että tein voileivän ja istahdin laavun reunalle sitä mutustamaan ennen varsinaisen ruoan laittamista. Sadekin oli tässä vaiheessa lakannut.

Ilta kului nopeasti, ilman suuria sattumuksia. Lukuun ottamatta yhtä märkää kenkää, joka hoidettiin villasukalla ja muovipussilla kengän ja sukan välissä (”äiti, miksi sulla oli muovipusseja mukana”, kysyi lapsi seuraavana päivänä).

Kohta olikin jo aika levitellä makuualustat ja -pussit paikoilleen. Tässä vaiheessa kuopuksen väsymys ja jännitys purkautuivat haluna lähteä kotiin tai ainakin hän olisi halunnut nukkua teltassa, jossa voi painautua kahisevaa seinää vasten. Ripustin tarpin laavun suuaukolle ja laitoin otsalampun kattoon roikkumaan, tuomaan telttamaista tunnelmaa. Lapsi makuupussiin, riippumaton alushuopa vielä lisäpeitteeksi, iltahalit ja iltasadun jälkeen ei kestänyt kauaa että laavusta kuului tasainen tuhina.

Yöllä ja aamulla unta riitti ja makuupusseistaan kömpi ulos kaksi iloista lasta. Itsellä meinasi varpaista tulla kylmä, oltiinhan makuupussini mukavuuslämpötilan rajoilla. Yllättävän hyvin kuitenkin nukuin itsekin, ottaen vielä huomioon keväisen aamuöisen lintukonsertin.

Peikkometsän kierroksen laavu

Lapset makuupusseissaan

Aamulla oli ohjelmassa puuron keittoa ja geokätkön etsintää. Riippumattokin ripustettiin laavun viereen. Lasten leikit jatkuivat siitä, mihin olivat illalla jääneet.

Lounaaksi paistoimme nuotiolla lättyjä. Näitä oli odotettu, ovat kuulemma niin paljon parempia kuin kotona. Onneksi viimeisten viikkojen ruohikkopalovaroitus oli poistunut sateiden mukana.

Kuten yleensä, ensimmäiset tekeleet olivat nimenomaan tekeleitä ja vaatteet vahvalla savunhajulla kyllästettyjä. Taikinan vähetessä hiilos ja paistotulos muuttuivat lähes täydellisiksi. Miten odottaminen onkin joka kerta yhtä vaikeaa.

Siinä nuotiota sytytellessä vähän matkan päästä alkoi kuulua vaimeaa musiikkia ja huomasimme että joku ui järvessä kuivapuku päällä. Erikoista, ajattelin. Jonkin ajan kuluttua erikoisuus sai selityksen, kun ohi marssi joukko varusmiehiä, jotka riisuituivat kalsareilleen, nostivat rinkan olalle ja kahlasivat järven yli. Joukkoja tuli useampi porukka pidemmän ajan kuluessa. Hieman hassulta kyllä tuntui paistella lättyjä untuvatakki päällä, kun toiset kahlasivat jääkylmässä vedessä, välillä raekuuroja niskaansa saaden. Välillä sentään aurinkokin pilkahti esiin.

Laavun vastaranta

Kello läheni jo neljää, kun lopulta laitoimme tavarat kasaan. Vielä tässäkään vaiheessa laavulle ei ollut muita tulijoita. Reilun parin kilometrin paluumatkalla sää vaihteli kuten aamupäivälläkin. Hetken oli maailman kaunein auringonpaiste, mutta kohta tulikin niskaan räntää ja rakeita. Parkkipaikalle päästyämme olimme jo aika märkiä.

Peikkometsän polku

Alla vielä kuva siitä, mitä kaikkea meillä oli mukana. Kuvaa klikkaamalla pääset tarkempaan listaukseen ja selviää muun muassa eväiden terveellisyys.

Vaikka retkeilemme paljon, emme ole kauheasti hankkineet erityisesti lapsille sopivia retkeilyvarusteita. Suurimmaksi osaksi mennään samoilla kamoilla kuin arjessakin.

Lighterpack_lasten kanssa laavulla

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 0 comments
Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Laskeva aurinko häikäisi silmiä, kun ajoin Länsiväylää pitkin kohti Kirkkonummea ja Porkkalanniemiä. Olin yrittänyt houkutella lapsia mukaan telttaretkelle, mutta kumpikaan ei ollut halunnut lähteä. Tajusin, että itse asiassa olikin hyvä näin.

Takana oli ensimmäinen kokonainen etätyö- ja kouluviikko. Intensiivistä yhdessäoloa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Oman paikan, tilan ja sääntöjen hakemista. Seuraavalla viikolla elämä soljuisi jo uuden normaalin, uusien rutiinien mukaan. Vielä nyt rauhoittuminen tuntui vaikealta ja aivoissa surrasi miljoona asiaa.

Jo ajomatkan aikana mieli alkoi tasaantua. Ihailin tien yli kiiruhtavia kauriita ja autiotalon pihapiirissa rauhassa ruokailevaa hirveä.

Jätin auton Telegrafbergetin parkkipaikalle ja lähdin etsimään lähistöltä sopivaa paikkaa, johon yösijani laittaa. Ensin kuitenkin suuntasin kalliolle ihailemaan laskevan auringon kajoa ja hengittelemään merituulen tuoksua.

Iltarusko Telegrafbergetillä

Koska olin liikkeellä yksin ja tiedossa oli kirkas yö, minulla oli repussa vain riippumatto, aluspeite, makuupussi, vähän evästä ja kamera. Oli helppo etsiä oma, suojaisa paikka rannan tuntumasta.

Ripustin riippumattoni rantamäntyihin, kaivauduin talvimakuupussini sisään ja kiristin hupun silmien eteen. Nouseva kuu loi kirkkaita varjoja ympärilleni. Melkein kuin katulampun valossa olisi nukkunut. Meren ja tuulen kohina peittivät ympäristön pienet rasahdukset alleen ja tuudittivat uneen.

Yksin ulkona nukkuminen ei ole minulle edelleenkään mikään läpihuutojuttu. Mielikuvitus saa helposti siivet, kun aurinko laskee. Huomaan kuitenkin, että pelot eivät pääse pinnalle ollenkaan yhtä helposti kuin joskus aiemmin ja ne on myös kerta kerralta helpompi kohdata.

Kaksi muutakin seuruetta oli valinnut tulla tänne yöksi. Vaikka en nähnyt noita ihmisiä kuin kaukaa vilaukselta, niin tietoisuus siitä etten ollut ainut retkeilijä lähimailla, toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Meri siintää puiden välistä

Kuun valo vaihtui aamuyöllä aavistukseen auringosta, joka nousi niemen toiselta puolelta. Pipo ja makuupussin huppu silmillä saivat unen kuitenkin riittämään aamuun saakka. Senkään jälkeen ei ollut kiire mihinkään vaan istuin pitkään riippumatossa merelle tuijotellen. Kaikki maailman murheet tuntuivat juuri nyt olevan jossain kaukana.

Aamuaurinko tavoittaa rantakalliot

Kymmenen aikaan laitoin leirini kasaan, vein repun autoon ja lähdin vielä kiertämään kahden kilometrin pituista Telebergetin lenkkiä. Parkkipaikalle oli jo ilmestynyt muutama auto lisää iltaan verrattuna, mutta polulla ei vielä tullut ketään vastaan.

Ihastuin ikihyviksi polun maisemiin, jotka aamupäivän aurinko sai näyttämään satumaisilta.

Telebergetin lenkin juurakkopolkua

Pieni suo

Telegrafbergetin korkein kohta

Kun lähdin kohti kotia yhdentoista aikaan, Porkkalanniemen parkkipaikat alkoivat jo täyttyä ja laskin matkalla ulkoilualueelta Länsiväylälle yli 100 vastaantulevaa autoa. Tässä vaiheessa tuntui hyvältä mennä kotiin.

Riippumatto rannan tuntumassa

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, riippumatto, yöretki, 0 comments