Muurahaisten poluilla

Lapsiperheen retkeilyblogi
Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Riippumattoyö Porkkalassa aaltojen kohinaa kuunnellen rauhoitti mielen etätyöviikon jälkeen

Laskeva aurinko häikäisi silmiä, kun ajoin Länsiväylää pitkin kohti Kirkkonummea ja Porkkalanniemiä. Olin yrittänyt houkutella lapsia mukaan telttaretkelle, mutta kumpikaan ei ollut halunnut lähteä. Tajusin, että itse asiassa olikin hyvä näin.

Takana oli ensimmäinen kokonainen etätyö- ja kouluviikko. Intensiivistä yhdessäoloa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Oman paikan, tilan ja sääntöjen hakemista. Seuraavalla viikolla elämä soljuisi jo uuden normaalin, uusien rutiinien mukaan. Vielä nyt rauhoittuminen tuntui vaikealta ja aivoissa surrasi miljoona asiaa.

Jo ajomatkan aikana mieli alkoi tasaantua. Ihailin tien yli kiiruhtavia kauriita ja autiotalon pihapiirissa rauhassa ruokailevaa hirveä.

Jätin auton Telegrafbergetin parkkipaikalle ja lähdin etsimään lähistöltä sopivaa paikkaa, johon yösijani laittaa. Ensin kuitenkin suuntasin kalliolle ihailemaan laskevan auringon kajoa ja hengittelemään merituulen tuoksua.

Iltarusko Telegrafbergetillä

Koska olin liikkeellä yksin ja tiedossa oli kirkas yö, minulla oli repussa vain riippumatto, aluspeite, makuupussi, vähän evästä ja kamera. Oli helppo etsiä oma, suojaisa paikka rannan tuntumasta.

Ripustin riippumattoni rantamäntyihin, kaivauduin talvimakuupussini sisään ja kiristin hupun silmien eteen. Nouseva kuu loi kirkkaita varjoja ympärilleni. Melkein kuin katulampun valossa olisi nukkunut. Meren ja tuulen kohina peittivät ympäristön pienet rasahdukset alleen ja tuudittivat uneen.

Yksin ulkona nukkuminen ei ole minulle edelleenkään mikään läpihuutojuttu. Mielikuvitus saa helposti siivet, kun aurinko laskee. Huomaan kuitenkin, että pelot eivät pääse pinnalle ollenkaan yhtä helposti kuin joskus aiemmin ja ne on myös kerta kerralta helpompi kohdata.

Kaksi muutakin seuruetta oli valinnut tulla tänne yöksi. Vaikka en nähnyt noita ihmisiä kuin kaukaa vilaukselta, niin tietoisuus siitä etten ollut ainut retkeilijä lähimailla, toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Meri siintää puiden välistä

Kuun valo vaihtui aamuyöllä aavistukseen auringosta, joka nousi niemen toiselta puolelta. Pipo ja makuupussin huppu silmillä saivat unen kuitenkin riittämään aamuun saakka. Senkään jälkeen ei ollut kiire mihinkään vaan istuin pitkään riippumatossa merelle tuijotellen. Kaikki maailman murheet tuntuivat juuri nyt olevan jossain kaukana.

Aamuaurinko tavoittaa rantakalliot

Kymmenen aikaan laitoin leirini kasaan, vein repun autoon ja lähdin vielä kiertämään kahden kilometrin pituista Telebergetin lenkkiä. Parkkipaikalle oli jo ilmestynyt muutama auto lisää iltaan verrattuna, mutta polulla ei vielä tullut ketään vastaan.

Ihastuin ikihyviksi polun maisemiin, jotka aamupäivän aurinko sai näyttämään satumaisilta.

Telebergetin lenkin juurakkopolkua

Pieni suo

Telegrafbergetin korkein kohta

Kun lähdin kohti kotia yhdentoista aikaan, Porkkalanniemen parkkipaikat alkoivat jo täyttyä ja laskin matkalla ulkoilualueelta Länsiväylälle yli 100 vastaantulevaa autoa. Tässä vaiheessa tuntui hyvältä mennä kotiin.

Riippumatto rannan tuntumassa

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in Kirkkonummi, oma aika, pimeänpelko, Porkkala, riippumatto, yöretki, 0 comments
Seikkailumetsä Vihdin Palakoskella

Seikkailumetsä Vihdin Palakoskella

Muutama viikko sitten, kun tilanne Suomessa oli vielä melkein normaali, mietin kohdetta perheen maaliskuiselle sunnuntairetkelle. Jo silloin oli selvää, ettei retki suuntautuisi yhdellekään nuotiopaikalle. Merkityt reitit eivät kuitenkaan vielä olleet poissuljettu ajatus.

Niinpä lähdimme Vihtiin tutustumaan Palakosken virkistysalueeseen. Oltiin jo reilusti iltapäivän puolella, kun lähestyimme kohdetta. Ajoitus oli hyvä, sillä pysäköidyistä autoista päätellen täälläkin oli aamupäivällä ollut aika paljon kävijöitä. Nyt varsinaisella parkkipaikallakin, polkujen lähtöpisteessä, oli jo hyvin tilaa.

Palakosken alueella on kaksi merkittyä reittiä. Toinen on reilun 4 km pituinen rengasreitti ja toinen on vain kilometrin pituinen polku Mummusalin näköalapaikalle ja siitä alas joenrantaan Palokoskelle. Reitit kohtaavat Palokosken luona, joten ne voi myös yhdistää mielensä mukaan. Parkkipaikan sivusta löytyy huussi ja näköalapaikalta penkki. Muita palveluita alueella ei reittimerkintöjen lisäksi olekaan.

Mummusalin polku

Me lähdimme vaaleanpunaisin reittimerkein varustellulle Mummusalin polulle, joka kulki läpi valoisan mäntymetsän.

Tosin ennen kuin varsinainen polku alkoi, löytyi jo tien vierestä kallioita, joita lapset eivät mitenkään voineet ohittaa. Varsinkin, kun ne olivat täynnä toinen toistaan hienompia jäämuodostelmia.

Jääpuikon sisälle jäänyt kasvi

Polku oli helppokulkuista, joten pian olimmekin jo näköalapaikalla. Puut peittävät jonkin verran näköalaa, mutta kaunista oli silti.

Periaatteessa tässä olisi ollut loistava paikka istahtaa penkille pitämään taukoa ja syömään retkieväitä. Hetkestä nauttimista hieman häiritsi kylmänä puhaltava viima sekä se, että kuopus olisi ehdottomasti tahtonut selvittää reitin suoraan kallion jyrkimmästä kohdasta alas.

Näköala Mummusalin kalliolta

Sain huomion kiinnitettyä toisaalle ja jatkettiin matkaa. Jäinen kallioliukumäki on paljon hauskempi kuin alas johtavat portaat.

Alhaalla virtasi kuohuvana Palojoki, joka laskee viereisestä Palojärvestä. Ihailtuamme aikamme koskea, siirryimme joenvartta piirun verran ylävirtaan etsiäksemme rannalta taukopaikan. Kaakao lämmitti ja trangiapopcornia valmistui kaksi kattilallista.

Palokoski

Popkornia ja kaakaota

Evästelyn jälkeen lähdimme jokivartta pitkin paluumatkalle, rengasreitin pohjoista osaa seuraten. Ajattelin, että alueen hienoimmat paikat oli jo nähty ja edessä olisi tylsempi osuus. Miten väärässä olinkaan.

Edessämme avautui pian mitä upein seikkailumetsä täynnä kaatuneita puunrunkoja, joita ylittää ja alittaa ja joiden päällä kiipeillä. Kuljimme rinnettä ylös ja alas. Pojat leikkivät ja minä keskityin metsän pieniin yksityiskohtiin.

Seikkalumetsä joenvarressa Palakoskella

Tämän paikan haluan nähdä uudestaan kevään vaaleissa tai kesän syvänvihreissä sävyissä. Kenties myös syksyn ruskassa tai oikeana, lumisena talvena.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lapset, päiväretki, retkeily, Vihti, 2 comments