talvi

Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

Lumen perässä Repovedellä, tukikohtana Kuutinkämppä

7-9.2.2020

Illaksi Kuutinkämpälle huoltotietä pitkin

Lunta sateli hiljalleen pimenevässä illassa, kun kaarsin auton melkein tyhjälle Saarijärven parkkipaikalle Repoveden kansallispuistossa. Edessä oli retkeilyviikonloppu kahden ystäväni seurassa.

Tänä kummallisena talvena ei metsän puolellakaan olisi tarvinnut suksia tai lumikenkiä. Pulkkaa sentään pystyin vetämään perässäni kävellessämme aurattua huoltotietä kohti Kuutinkämpän vuokratupaa.

Pieni pakkanen nipisteli tottumatonta nenänpäätä ja lumi suhisi pulkan alla. Sydämessä tuntui lämpimältä. Tätä oli ollut ikävä.

Ilta kului jutustellessa ja mökkiä lämmittäessä. Kamina ei lähtenyt vetämään kovin helposti. Liekö syynä hormin kylmyys vai märähköt puut. Tuvan savunhaju paljasti, että muillakin oli ollut vaikeuksia tulisijan kanssa. Onneksi varustukseen kuului terävä kirves, jolla sai pilkottua puut tarpeeksi pieniksi.

Kuutinkämppä on alunperin ollut autiotupana ja sen tunnelma on edelleen autiotupamainen. Erona avoimiin tupiin on kämpän siisteys, patjojen kunto ja keittiönurkkauksen varustelu. Avoimet tuvat eivät mitenkään pysy näin siisteinä.

Kuutinkämppä sisältä

Päiväretki Katajavuorelle ja Lapinsalmen riippusillalle

Aamulla heräsin ikkunasta tulvivaan valoon, vaikka taivas oli edelleen visusti pilvessä. Söimme rauhassa aamupalan ja pakkasimme eväät päiväreppuihin.

Läksimme kohti Kuutinkanavaa ja pian tulikin eteen ensimmäinen isompi mäki. Näitä riittäisi päivän aikana. Varsinkin alamäissä sai välillä olla kieli keskellä suuta, kun jää pilkotti edellisenä päivänä sataneen lumen alta. Suurimmaksi osaksi poluilla kuitenkin pärjäsi hyvin ilman nastakenkiä tai sauvoja.

Kuutinkanavan luona mieleeni tulvi muistoja ensimmäiseltä lapsiperheenä tekemältämme telttaretkeltä. Tuolloin kannoimme kanootin Kuutinkanavan viertä Tervajärveltä Kuutinlahdelle yksivuotiaan esikoisen kipittäessä vieressä.

Kuutinkanavan uittoränni

Täytettyämme vesipullot Kuutinkanavan kaivosta jatkoimme Katajajärven ohi kohti Katajavuorta. Katajavuori tarjosikin päivän hurjimmat pudotukset ja huikemmat näköalat. Horisontti oli sumusta pehmeä ja puut kuorrutettu lumihunnulla. Mäen päällä oli rauhallinen tunnelma.

Katajavuoren kaunis laki lumen kuorrtuttamana

Polku Katajavuoren rinteellä

 

Katajavuoren rinnettä ylhäältä katsottuna

Katajavuorelta oli enää kivenheitto Lapinsalmen riippusillalle. Sinne päästyämme nälkä oli jo aikamoinen ja suuntasimme suoraan järven rannalla olevalle tulistelualueelle. Paikalla oli useampi seurue, mutta oli siellä tilaakin. Oli kotaa, katosta ja avointa nuotiopaikkaa. Ainut vaan, että kirves oli tylsä ja tuuli oli alkanut nousta. Saapuessamme paikalle kahdella tulipaikoista oltiin juuri virittelemässä tulia vaihtelevalla menestyksellä. Taukotakki ja lämmin juoma termospullosta lämmittivät paremmin kuin nuotio. Evästelyn jälkeen oli silti sen verran vilu, ettei taukotakista pystynyt ihan heti luopumaan.

Lapinsalmen riippusilta alhaaltapäin

Vatsat täynnä kävimme testaamassa uutta riippusiltaa, minkä jälkeen jatkoimme Kapiaveden rantaa kohti Tervajärveä. Kapiaveden kallioiden alla meitä ihastutti jääpuikkojen koristelema pieni puu.

Jääpuikkojen täyttämä pieni puu

Tallustelimme vielä Talakselle asti, minkä jälkeen käännyimme takaisin pohjoiseen, Kuutinkanavan suuntaan. Hämärä alkoi jo laskeutua eikä valo enää riittänyt kameralle, vaikka kävellä näkikin vielä hyvin ilman lamppua. Saavuimme mökille juuri sopivasti puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen. 

Suoria puita, valkoisia alaoksia.

Mökille päästyämme jakauduimme ruoanlaitto-, puunpilkkomis- ja lämmityspuuhiin. Hyvän ruoan ja saunan jälkeen tuskin pysyimme hereillä jälkiruokaa syömään. Sen jälkeen oli ihana painaa pää tyynyyn. 

Kotimatkalle Mustavuoren ja Olhavan kautta

Kuutinkämppä

Saimme Kuutinkämpän siivottua juuri ja juuri määräaikaan, puoli yhteentoista, mennessä. Jätimme rinkat ja pulkan polun sivuun ja kiipesimme vielä Mustavuoren näkötornille. Tuuli ja suojasää olivat pudottaneet lumet puista. Edellisen päivän maaginen tunnelma oli tiessään. Hienot näkymät näkötornista silti avatuivat, sekä järvien että Olhavan suuntaan.

Näkymä Mustavuoren näkötornista järvien suuntaan

Olhava Mustavuoren näkötornista katsottuna

Seuraava etappi olikin sitten Olhava, jonka juurelle pääsi helposti tietä pitkin. Ajatuksena oli jättää tavarat laavulle, kivuta Olhavan päälle ja palata laavulle syömään lounasta. Mustavuoren näkötornin jälkeen kukaan meistä ei kuitenkaan tuntenut tarvetta kiivetä Olhavalle. Ihailimme kalliota vain alhaaltapäin, mistä se tietysti hienoimmalta näyttääkin. 

Samalla tuli kuitenkin tosi surullinen olo. Pastanjämiä rannassa, teepussi penkillä ja muutenkin yleisesti siivotonta. Jylhän kallion alla tämä tuntui erityisen pahalta. Ei tehnyt mieli jäädä tulistelemaan. 

Olisimme voineet kävellä tietä pitkin takaisin parkkipaikalle, mutta päädyimme vielä kiertämään polkujen kautta, mikä olikin hyvä ratkaisu. Valkjärven rantamaisemat olivat kauniit ja helppokulkuiset. Kiviröykkiöt varausleiripaikan läheisyydessä kutsuivat vielä kerran lumiukkopuuhiin. Suomen ladun #ulkonakuinlumiukko -kampanjan laskuriin tulikin meiltä useampi merkintä tältä päivältä.

#ulkonakuinlumiukko ylväästi kivitovereidensa keskellä

Viimeinen tauko pidettiin Sukeltajanniemellä vesisateessa. Oli aika lähteä kotiin.

 

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in kansallispuisto, Repovesi, retkeily, yöretki, 0 comments
Talviretki Meikossa

Talviretki Meikossa

On sunnuntai. Edellisenä iltana on satanut lisää lunta, aurinko paistaa ja hanki kimmeltää. Täydellinen ulkoilupäivä. Paitsi että niin on kaikkien muidenkin mielestä.

Hymy korvissa ajan Veikkolasta Kurjolammen parkkipaikalle johtavaa tietä. Lumiset oksat kaartuvat tien ylle ja näen mielessäni miten auringonvalo siivilöityy mäntyjen välistä kävellessämme puronvartta pitkin. Ohjaan auton pienelle parkkipaikalle vain huomatakseni, ettei siellä ole meille tilaa. 

Autoradiosta soiva lasten äänikirja pelastaa tilanteen. Lapsi ei edes huomaa miten epäröin ja punnitsen vaihtoehtoja. Olisiko tuossa sittenkin sopiva kolo autolleni vai lähtisimmekö takaisin kotiin. Missä muualla täällä lähellä olisi mahdollista päästä nuotion ääreen. Voi kuinka kaipaan arkivapaita.

Asetan navigaattoriin uuden kohteen. Meikon ulkoilualueella olisi todennäköisesti tilaa, eikä sieltä olisi kotiin kovin pitkä matka. Navigaattori ohjaa meidät läpi Kirkkonummen kauniiden maalaismaisemien. Äänikirjakin on vielä kesken, kun ohitamme tutun vesilaitoksen. 

Purkaessamme takakontista tavaroita muistelemme syyskuista telttayötä täällä. Kurkkaamme vielä opastustaululla olevaa karttaa ja lähdemme kohti Ribergetin nuotiopaikkaa. Lapsi työntää innoissaan kuorma-autoaan pitkin polkua ja minä tallaan rauhassa perässä.

Meikon polkuja talvella

Matkaa tulipaikalle on vajaa kilometri, kävellen olisimme hujauksessa perillä. Kuorma-auton työntäminen hieman hidastaa menoa ja pian alkaakin kysely: ”onko vielä pitkä matka?”

Ei tullut otettua narua mukaan, mutta lopulta keksin: irrotan kaulassani roikkuvasta kamerasta hihnan ja sidon sen vetonaruksi rekkaan. Matka jatkuu sen jälkeen paljon joutuisammin. Ensi kerralla ehkä muistan, että talviretkelle kannattaa aina ottaa pulkka mukaan. Se kulkee kevyesti perässä ja alamäkien laskeminen tekee matkasta kaksin verroin hauskempaa. 

Lapsi ja kuorma-auto

Pian saavumme tulipaikalle. Ihmettelen miksei täällä ole ketään, vaikka parkkipaikalla oli autoja paljon. Pian syy selviää. Puuvaja on melkein tyhjä ja vähätkin puut ovat litimärkiä. Ihan toista oli syksyllä.

Pilkon retkikirveellä puita pienemmiksi, toinen paikalle tuonut seurue kerää maasta kuolleita oksia sytykkeiksi. Kaivan ensiapupussukasta myös valmiin sytytyspalan avuksi ja puhaltelen kytevää nuotiota. Savu kirvelee silmiä ja vesi sihisee höyrytessään märistä puista. Minulla on aina auton takakontissa muutama kuiva puu juuri näitä hetkiä varten, mutta eivätpä ne siellä takakontissa paljon auta.

Meikojärven ulappa jäässä

Eväät saadaan lämpimiksi, termoksessa on lämmintä kaakaota eikä vaahtokarkkien paahtaminen kummoista tulta vaadi. Onneksi.

Paluumatkalla tarjoudun kantamaan lapsen rekkaa, mutta en saa lupaa. Poika juoksee edellä ja kiskoo rekkaa perässä. Nauramme yhdessä aina kun rekka suistuu polulta milloin mihinkin onnettomuuten joutuen.

Autossa huokaisen: ”huh huh, olipa retki.” Ennen kuin ehdin avata suutani uudestaan, poika jatkaa: ”mutta tosi kiva.”

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lapset, Meiko, päiväretki, 0 comments