päiväretki

Alkuvuoden retkiä Porkkalanniemellä

Alkuvuoden retkiä Porkkalanniemellä

Porkkalanniemi Kirkkonummella on yksi meitä lähimmistä ulkoilualueista, joista löytyy retkeilypalveluja. Tuntuu oikeastaan aika ihmeelliseltä, ettemme ole käyneet siellä kuin muutaman hassun kerran. Tämän alkuvuoden aikana olen hieman korjannut asiaa ja suunnannut Porkkalaan jo kaksi kertaa.

Hoitovapailla ollessani kuljin lasten kanssa retkille julkisilla kulkuvälineillä. Jostain syystä kuvittelin, että Porkkalaan olisi pienten lasten kanssa liian hankalaa lähteä bussilla. Hidastahan sinne pääseminen toki onkin, jopa Länsi-Espoosta, mutta busseja kyllä kulkee arkipäivisin Porkkalaan kohtalaisin väliajoin.

Eräänä tammikuun alun sunnuntaina houkuttelin esikoiseni mukaani  ulkoilemaan Porkkalaan. Läksimme tosin autolla, sillä viikonloppuisin bussit eivät Porkkalaan kulje. Oli harmaa iltapäivä, taikatalvi ei ollut vielä saapunut ja merikin oli aivan auki. 

Jätimme auton ensimmäiselle vastaantulleelle parkkipaikalle, josta kävelimme hetkessä Vetokannaksen keittokatokselle. Minulla oli mukana sekä tikkupullataikina, että tarpeet appelsiinikuoressa paistettaviin suklaamuffinsseihin. Ensimmäinen oli lapsen pyynnöstä ja jälkimmäiset otin kokeillakseni josko tällä kertaa onnistuisin niiden paistamisessa paremmin kuin ensiyrityksellä. 9-vuotiaan lapsen kanssa retkievääksi voi jo suunnitella kaksi kärsivällisyyttä vaativaa ruokaa.

Johtuikohan harmaasta säästä, omasta mielialasta vai mistä, mutta minulle ei jäänyt sellainen tunne, että tänne tullaan uudestaan. Keittokatos tuntui erityisen nuhjuiselta ja kävelemämme lyhyt reitti katokselle tylsältä. Loppujen lopuksi oma kärsivällisyyteni ei riittänyt tälläkään kertaa paistamaan appelsiinimuffinsseja kypsiksi. 

Vetokannaksen keittokatos räntäsateessa

Rannassa koitin rauhoittua hiljaisuuteen ja katsella ulapalle. Jostain syystä en tällä kertaa kuitenkaan osannut nauttia olemisestani, vaan haikailin kauniinpaa säätä tai komeampia maisemia. Aina ei luontokaan pysty ihmeisiin.

Maaliskuussa aurinko jo paistoi. Sain uudemmalle retkelle seurakseni kuopukseni sekä kaksi ystävääni ja heidän lapsensa.

Polku Porkkalanniemellä

Tällä kertaa kaikki näytti kauniilta. Joka puolella oli loistavia leikkipaikkoja lapsille. Oli kiviä, kalloita ja puita kiipeiltäviksi, lammikoiden jäitä rikottaviksi ja vaikka mitä muuta. Merituuli oli kylmä, mutta aurinko lämmitti poskia.

Merenrantakallio

Aika hujahti kuin siivillä lasten touhuja katsellessa, jutellessa ja eväitä syödessä. Porkkalanniemi sopii loistavasti juuri tällaiselle retkelle, jossa ei ole tarkoituskaan kävellä tiettyä reittiä tiettyyn paikkaan. Voi lähteä melkein mihin suuntaan vain, niin kohta löytyy paikka, johon pysähtyä ihan vaan olemaan.

Kiipeilyä puussa

Porkkalanniemelle kannattaa lähteä myös öiseen aikaan:
Pimeällä Porkkalanniemellä

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lapset, päiväretki, Porkkala, 0 comments
Talviretki Meikossa

Talviretki Meikossa

On sunnuntai. Edellisenä iltana on satanut lisää lunta, aurinko paistaa ja hanki kimmeltää. Täydellinen ulkoilupäivä. Paitsi että niin on kaikkien muidenkin mielestä.

Hymy korvissa ajan Veikkolasta Kurjolammen parkkipaikalle johtavaa tietä. Lumiset oksat kaartuvat tien ylle ja näen mielessäni miten auringonvalo siivilöityy mäntyjen välistä kävellessämme puronvartta pitkin. Ohjaan auton pienelle parkkipaikalle vain huomatakseni, ettei siellä ole meille tilaa. 

Autoradiosta soiva lasten äänikirja pelastaa tilanteen. Lapsi ei edes huomaa miten epäröin ja punnitsen vaihtoehtoja. Olisiko tuossa sittenkin sopiva kolo autolleni vai lähtisimmekö takaisin kotiin. Missä muualla täällä lähellä olisi mahdollista päästä nuotion ääreen. Voi kuinka kaipaan arkivapaita.

Asetan navigaattoriin uuden kohteen. Meikon ulkoilualueella olisi todennäköisesti tilaa, eikä sieltä olisi kotiin kovin pitkä matka. Navigaattori ohjaa meidät läpi Kirkkonummen kauniiden maalaismaisemien. Äänikirjakin on vielä kesken, kun ohitamme tutun vesilaitoksen. 

Purkaessamme takakontista tavaroita muistelemme syyskuista telttayötä täällä. Kurkkaamme vielä opastustaululla olevaa karttaa ja lähdemme kohti Ribergetin nuotiopaikkaa. Lapsi työntää innoissaan kuorma-autoaan pitkin polkua ja minä tallaan rauhassa perässä.

Meikon polkuja talvella

Matkaa tulipaikalle on vajaa kilometri, kävellen olisimme hujauksessa perillä. Kuorma-auton työntäminen hieman hidastaa menoa ja pian alkaakin kysely: ”onko vielä pitkä matka?”

Ei tullut otettua narua mukaan, mutta lopulta keksin: irrotan kaulassani roikkuvasta kamerasta hihnan ja sidon sen vetonaruksi rekkaan. Matka jatkuu sen jälkeen paljon joutuisammin. Ensi kerralla ehkä muistan, että talviretkelle kannattaa aina ottaa pulkka mukaan. Se kulkee kevyesti perässä ja alamäkien laskeminen tekee matkasta kaksin verroin hauskempaa. 

Lapsi ja kuorma-auto

Pian saavumme tulipaikalle. Ihmettelen miksei täällä ole ketään, vaikka parkkipaikalla oli autoja paljon. Pian syy selviää. Puuvaja on melkein tyhjä ja vähätkin puut ovat litimärkiä. Ihan toista oli syksyllä.

Pilkon retkikirveellä puita pienemmiksi, toinen paikalle tuonut seurue kerää maasta kuolleita oksia sytykkeiksi. Kaivan ensiapupussukasta myös valmiin sytytyspalan avuksi ja puhaltelen kytevää nuotiota. Savu kirvelee silmiä ja vesi sihisee höyrytessään märistä puista. Minulla on aina auton takakontissa muutama kuiva puu juuri näitä hetkiä varten, mutta eivätpä ne siellä takakontissa paljon auta.

Meikojärven ulappa jäässä

Eväät saadaan lämpimiksi, termoksessa on lämmintä kaakaota eikä vaahtokarkkien paahtaminen kummoista tulta vaadi. Onneksi.

Paluumatkalla tarjoudun kantamaan lapsen rekkaa, mutta en saa lupaa. Poika juoksee edellä ja kiskoo rekkaa perässä. Nauramme yhdessä aina kun rekka suistuu polulta milloin mihinkin onnettomuuten joutuen.

Autossa huokaisen: ”huh huh, olipa retki.” Ennen kuin ehdin avata suutani uudestaan, poika jatkaa: ”mutta tosi kiva.”

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla in lapset, Meiko, päiväretki, 0 comments