päiväretki

Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vetinen ja harmaa tutustuminen Kuhankuonon retkeilyreitistöön

Vietimme itsenäisyyspäivän 2019 vuokramökillä Pöytyällä. Kun pari viikkoa aiemmin olin varannut mökin, oli sää ollut mitä mainioin: kirkas ja kuulas. Haaveilin pitkästä viikonlopusta pääkaupunkiseudun valosaasteen ulottumattomissa. Siitä, että voisin ihmetellä linnunradan valtavuutta yhdessä lasten kanssa. Jouksulenkeistä metsässä, rantasaunasta ja avannosta. Ehkä myös retkistä meille ennestään tuntemattoman Kuhankuonon retkeilyreitistön poluille, joiden läheisyydessä mökki sijaitsi.

Kun mökkiviikonloppu koitti, oli selvää ettei tähdistä näkyisi vilaustakaan. Seuraavaksi kolmeksi päiväksi luvattiin melkeinpä taukoamatonta vesisadetta. Alkuviikosta maa oli vielä ollut valkoinen, mutta vesi huuhtoi viimeisetkin lumen rippeet nopeasti pois.

Aika kului paljolti lukiessa ja levätessä. Saunaan ja järveenkin pääsin. Kotiin palatessa tuntui, että takana olisi pidempikin loma kuin vain kolme päivää.  Onnistunut viikonloppu siis, vaikka harmaa sää harmittikin.

Ulkoilut jäivät vähiin, mutta jotain sentään tein.

Polkujuoksua Valastensuolle

Itsenäisyyspäivänä lähdin mökiltä juoksulenkille ilman mitään varsinaista suunnitelmaa. Vaskijärven luonnonpuistoon, Kuhankuonon retkeilyreitistön pohjoisosaan olisi matkaa neljä kilometriä metsiä pitkin.

Lämpöä oli muutama aste ja sataa tihutti. Juoksin ensin hiekkatiellä, sitten traktoriuraa metsään ja pieniä polkuja pitkin poikin. Maa oli litimärkä, kuten pian kengät ja sukatkin, mutta eipä se oikeastaan haitannut.

Päädyin pomppimaan ojitetulle suolle, mistä tupsahdin metsäautotielle. Katsahdin karttaa puhelimesta ja huomasin, että olin enää kilometrin päässä retkeilyreitistä. Kartassa ei näkynyt polkua tieltä retkeilyreitille, mutta suon laitaa näytti menevän ikäänkuin luonnollinen reitti. Kuljin kaatuneita puita väistellen metsäautotien kääntöpaikalle. Sieltä löytyi kuin löytyikin polun pää, joka johti suoraan retkeilyreitille.

Olin Valastensuon laidalla, Vaskijärven luonnonpuistossa. Toiseen suuntaan reitti oli käytännössä metsäautotietä, ei kovin kaunista, mutta toiseen suuntaan se näytti muuttuvan pienemmäksi poluksi. Sinne siis.

Melkein heti tuli vastaan Valastenmaan taukopaikka. Tulipaikka, pieni puuvaja sekä katettu pöytä. Ei ihan uusia rakenteita, mutta siistissä kunnossa. Tästä olisi vajaa neljä kilometriä lähimmälle parkkipaikalle, Elijärvenkulmaan.

Valastenmaan tulipaikka

Minulla ei ollut eväitä eikä tulentekovälineitä, joten jatkoin matkaani. Pian juoksin pitkospuilla suon keskellä. Onneksi jalassa oli nastalliset suunnistuslenkkarit. Harmaanakin päivänä suo oli hieno. Puhelimen kamera ei mitenkään saanut hämärässä tallennettua tihkusateeseen kietoutunutta suota: punaista sammalta, pieniä käppyräisiä mäntyjä ja harmaata taivasta. Verkkokalvoille ja aivoihin ne kuitenkin piirtyivät valtavan kauniina.  

Ihailin maisemaa aikani, kunnes jatkoin juoksemista. Kun pääsin Valastensuon toiselle laidalle, päätin etten metsän ja suon jälkeen halua juosta takaisin mökille autotietä pitkin. Matkaakin olisi ollut vielä viisi kilometriä. Siispä soitin itselleni kyydin parkkipaikalle. Viimeisen kilometrin juoksin metsäpolkua niin kovaa kuin pääsin nauttien täysin siemauksin.

Vajosuon kierros lasten kanssa

Valastensuon juoksulenkin jälkeen mieleni teki takaisin suolle. Seuraavana päivänä lähdimmekin koko perhe kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa, joka myös kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön.

En ollut aiemmin käynyt Kurjenrahkan kansallispuistossa, mutta mielikuvissani paikka olisi, nimensä mukaisesti, lähinnä suota. Tutkin matkalla autossa alueen reittivaihtoehtoja. Harmikseni en löytänyt mitään sopivan lyhyttä, nuotiopaikallista rengasreittiä, joka kulkisi suurimmaksi osaksi suolla.

Olimme nukkuneet aamulla pitkään ja päässeet lähtemään reissuun vasta puolen päivän aikaan. Vettä satoi ihan kunnolla ja pimeäkin laskeutuisi jo muutaman tunnin kuluttua. Mitään pitkää retkeä emme siis tekisi. Valitsinkin kohteeksi kolmen kilometrin pituisen Vajosuon kierroksen, joka vain piipahtaisi suon laidalla. Kierroksen puolesta välistä löytyisi tietojen mukaan laavu, tulipaikka ja näkötorni.

Vajosuon opaskyltit

Polku oli märkä ja metsä hämärä. Kuopus oli ainoa, jolla oli kumisaappaat jalassa ja hän ottikin kaiken ilon irti lätäköistä. Me muut koitimme kierrellä niitä parhaamme mukaan.

Matka taittui nopeasti ja pian olimme laavun luona. Vettä satoi sen verran, ettei laavun avoimelle tulipaikalle olisi ollut järkeä ruveta sytyttelemään tulta. Niinpä jatkoimme vielä hieman matkaa ja löysimme iloksemme ison keittokatoksen sekä puita.

Evästelyä Vajosuon keittokatoksen

Ruoan jälkeen oli jo aika hämärää. Kuopus halusi lähteä suoraan takaisin parkkipaikalle, vaikka luontotornille oli matkaa vain kivenheiton verran. Niinpä mies käväisi pikaisesti tornilla ja lähti sitten kuopuksen kanssa edeltä autolle.

Vajosuon luontotornin portaat

Minä kävelin esikoisen kanssa tornille, josta avautui näkymä harmaalle suolle (jutun pääkuva). Vähän aikaa siinä ihmeteltiin hiljaista maisemaa ennen kuin lähdettiin mekin paluumatkalle.

 

Valokuvia ei tällä meidän retkellä tullut montaa otettua. Jos haluat nähdä miltä Vajosuon kierroksen varrella näyttää, kurkkaa Metsähiipparin blogiin.

 

Vajosuon kuvat: Harri Vartiainen

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 4 comments
Tipasojan luontopolulku Sotkamossa -mäntykangasta ja geokätköjä

Tipasojan luontopolulku Sotkamossa -mäntykangasta ja geokätköjä

Ennen kesälomaa olin katsellut geotkätköilysovelluksesta Sotkamon karttaa ja huomannut mielenkiintoisen näköisen lenkin Tipasojan suunnalla. Tarkemmalla tutkailulla lenkki osoittautui Tipasojan luontopoluksi, jonka uudistamistyö on saanut vuonna 2018 Kainuun vuoden maisemateko -palkinnon.

4 km pituinen, helppokulkuinen polku, jonka varrella on 13 helpohkoa geotkätköä. Eihän sellaista voi mitenkään jättää väliin, olin ajatellut.

Jotenkin kuitenkin kävi niin, että kesälomareissun viimeinen päivä oli jo kääntynyt iltaan, kun seisoimme luontopolun opastaulun luona. Onneksi kesällä valoa riittää.

Tipasojan luontopolun opastaulu

Luontopolun opastaulu löytyy Lontantien varresta. Aivan taulun vieressä on tilaa muutamalle autolle ja lisää parkkipaikkoja löytyy kun ajaa pientä hiekkatietä eteenpäin. Luontopolun esite ja polkuun liittyvä materiaali on ladattavissa Sotkamon kunnan sivuilla sekä lainattavissa opastaulun luona olevassa postilaatikossa. Perinteisiä tietotauluja polun varrella ei ole, vaan ne on korvattu numeroiduilla rastitolpilla, joiden kuvaukset voi lukea polun esitteestä.

Opastaulun luota selkeät nuolet osoittavat luontopolun alkuun muutaman sadan metrin päähän. Polku kääntyy hiekkatieltä kauniiseen mäntymetsään. Tässä kohtaa huomion kiinnitti tulentekokielto, joka on varsin ymmärrettävä rutikuivassa kangasmaastossa.

Tipasojan luontopolun alkupiste

Mäntymetsän lisäksi polun varrella on kauniita soita ja lampia. Polut ovat helppoja kulkea ja soveltuvat myös maastopyörällä kierrettäväksi. Osittain reitti kulkee myös metsäautoteitä pitkin.

Kuvaustensa mukaisesti polun varrella olevat geokätköt ovat suurimmaksi osaksi helppoja. Useimmat niistä myös sijaitsevat luontopolun rastitolppien läheisyydessä. Tästä huolimatta jotkut kätköistä jäivät meiltä löytämättä. Osa siksi, että lapset painelivat menemään kovaa vauhtia ohi kätköjen, osaa emme löytäneet etsinnästä huolimatta.

Kolmannen ja neljännen rastitolpan välillä, hieman luontopolusta sivussa, on laavu, joka maastoutuu kauniisti ympäristöönsä. Tulenteko on täälläkin erikseen kyltillä kielletty.

Laavu vaikutti sisäpuolelta jotenkin keskeneräiseltä, vaikka se ei selvästi ollutkaan kovin uusi. Laavun takana oli myös huussi, mutta siitäkin oli vaikea sanoa, oliko se huollettu.

Tipasojan luontopolun laavu

Pysähdyimme laavulle hetkeksi. Varsinaisen evästauon pidimme vasta polun puolenvälin tienoilla, upeiden Telkkälampien luona. Telkkälampien vesi on pohjavettä, joten se on erityisen kirkasta ja vähäravinteista. Luontopolku ei kuitenkaan mene lampien rantaan, vaan kulkee ylhäällä harjun päällä.

Istahdimme parrupenkille syömään voileipiä, ihailemaan alhaalla näkyviä lampia ja ihmettelemään vanhassa kannossa kasvanutta pientä männyntainta.

Tauon jälkeen lapset eivät enää jaksaneet kovin paljon kiinnostua geokätköistä, vaan keksivät oman juoksuleikin, joka jatkui loppumatkan ajan. Etsimme siis polun toiselta puoliskolta vain superhelpot kätköt, ja jätimme loput seuraavaa kertaa varten.

Kuva: Harri Vartiainen

Jälkimmäinen puolisko luontopolusta tarjosi suomaisemia, jotka saivat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta toisaalta myös hieman tylsiä ja vähemmän kauniita metsätiepätkiä.

Kokonaisuudessaan Tipasojan luontopolku on mukava rengasreitti, jonka varrelta löytyy kauniita yksityiskohtia ja joka sopii hyvin lasten kanssa kierrettäväksi.

Tosin täytyy myöntää, että tämä retki meni omalta osalta vähän liikaa ruutujen katseluksi. Kurkin sekä geokätköjen sijainteja että luontopolun opasta puhelimelta ja lisäksi vielä kameran ruutua.

Lasten kanssa kulkiessa myös perinteiset opastaulut ovat mielestäni toimivampia kuin sähköiset tai tulostetut versiot, mutta ymmärrän kyllä tämän ratkaisun polun ylläpitäjien näkökulmasta.

Numerotolppa suolla

Sotkamossa voi yhdistää luontopolut ja geotkätköilyn myös vaikka Hiukanharjun luontopolulla.

Posted by Eija / Muurahaistenpoluilla, 0 comments